Aili | Page 9

AILI.
Onhan onnen ensimmäinen ehto tyytyväisyys?
HELLI.
On kyllä.
AILI.
Minä en ole elämääni tyytyväinen. Lapsena olin tyytyväinen, silloin
olin myöskin onnellinen.
HELLI.
No, mikä sinut on nyt tänä kesänä niin äkkiä tyytymättömäksi tehnyt?
AILI.
Silmäni ovat auenneet. Minä tunnen itseni orjaksi, jolta oma tahto
kielletään. En saa askeltakaan ottaa ilman, että minulle heti
huomautetaan: "Ei niin saa tehdä, ei se sovi."
HELLI.

Niin, äitisi taitaa pitää sinua kovalla.
AILI.
Sinä sen kyllä jo aikaa huomasit, mutta et minua herättänyt.
HELLI.
Hm! Enhän voinut teidän perheasioihinne sekaantua.
AILI.
No, kyllähän minä ymmärrän.
HELLI.
Mutta onko sinulla kylliksi tahdon voimaa?
AILI.
On kyllä!
HELLI.
Vapauta itsesi kahleistasi.
AILI.
Kuinka olisi se mahdollista?
HELLI.
Ethän hyväksy äitisi mielipiteitä?
AILI.
En suinkaan.
HELLI.

Mitä sitten muuta kuin asetut häntä vastaan. Ei sinun tarvitse tällaisissa
asioissa hänen periaatteitaan noudattaa.
AILI.
Äitiänikö vastaan nousisin! Sitä en toki voi!
HELLI.
Ymmärrä minua oikein. Sinä olet uuden ajan lapsi, äitisi vanhan. Ei hän
voi ymmärtää, mitä nykyajan henki oikeana pitää. Hän on siksi liian
piintynyt vanhentuneihin tapoihinsa. Samoin kuin tiede, taide,
kirjallisuus aina muuttaa suuntansa, parantuu, samaten täytyy
meidänkin muuttua, joll'emme tahdo jälelle jäädä. Yhtä vähän kuin
voitaisiin väittää, että meidän on maata pidettävä kakkarana, jonka yli
aurinko kerran vuorokaudessa vierähtää, siksi että vanhanajan ihmiset
niin luulivat, yhtä vähän tarvitsee meidän kaikkea sitä oikeana pitää,
mitä vanhat ainoana oikeana pitivät.
AILI.
Tahdotko sinä saada minut epäilemään kaikkia niitä asioita, joita äitini
on minut opettanut pyhinä totuuksina pitämään.
HELLI.
En suinkaan! Minä vaan arvelen, ett'ei totuutta voi löytää, ennenkuin
kaikkea on epäillyt.
AILI.
No, jos jokainen olisi oikeutettu omin päin kaikkea epäilemään, voisi
yksi luulla yhtäällä, toinen toisaalla totuuden löytäneensä.
HELLI.
Pääasia on, että jokainen viimein saa sellaisen vakuutuksen, ett'ei hän
sitä voi enää epäillä.

AILI.
Vaikka eri ihmisten vakuutus samasta asiasta olisi kuinka erilainen
hyvänsä?
HELLI.
Luonnollisesti. Eiväthän ne voikaan samallaisia olla. Niin on äitisikin
laita. Hänellä on omat periaatteensa, mutta ei sinun siksi niitä oikeina
tarvitse pitää. Hän tahtoo sinua kasvattaa ahtaudessa, mutta sinä
tarvitset vapautta. Ei ole muuta keinoa, kuin että vapaudut siteistäsi.
Koetti minunkin äitini minua aikoinaan kesyttää, mutta minä tein
kerrassaan lopun niistä yrityksistä.
AILI.
Kuinka vapaa ja raikas sinä sentään olet! Tuo tuntuu minusta niin
kummalliselta -- samalla aivan kuin unelmalta vaan. Minun luontoni oli
näet alkuaan paljon hilpeämpi, vallattomampi kuin sinun. Sinun
kouluun tullessasi rupesin jo muuttumaan. Kun minä lapsena pääsin
metsään pujahtamaan, tuntui minusta niin suloiselta, tuntui niinkuin
rinnaltani olisi paino vierähtänyt. Minä hengitin vapaasti ja liitelin
hurjan lailla puulta puulle, kiveltä kivelle. -- Mutta sivistys pani kahleet
jalkoihini. Minua alettiin opettaa puhumaan niinkuin sivistyneen naisen
tulee, minua kiellettiin juoksentelemasta, sillä se ei muka sopinut
hienolle neitoselle. Neljätoista-vuotiaana pantiin päälleni entisen
lyhyen hameen sijaan epämukava pitkä leninki, jossa en enää saanut
pitkiä askeleitakaan ottaa. Oo, kuinka minä kärsin nähdessäni lasten
Esplanaadin hietikolla kilpaa juoksevan tahi Kaisaniemen nurmikolla
viereksivän! Kuinka olisi mieleni tehnyt poikien kanssa laipiolla
ratsastamaan! -- Vakaana, totisena sain sen sijaan käydä töpsyttää äitini
rinnalla, tohtimatta edes taakseni vilkaista. -- Juoksunhaluinen,
uppiniskainen koira saadaan nöyrtymään. Oliko ihme sitten, että minä
taivuin?
HELLI.
Aili kulta! Ensi kerran kuulen sinun näin puhuvan. Tosin olen

huomannut, että sinussa piili jotakin, mutta näin paljoa en voinut
aavistaa. Muistathan, kuinka sinua koulussa pilkkasin
fröökinämäisyydestäsi! Anna se minulle anteeksi.
AILI.
Siihen oli sinulla täysi syy. Äitini sai minut todellakin niin mielensä
mukaisesti veistetyksi, että ansaitsin pilkkaasi. Mutta nyt sinä käsität
minua. Tunnen itseni niin onnelliseksi, saadessani nyt sinulle avata
sydämmeni. Me tulemme nyt hyviksi ystäviksi.
HELLI.
Olemmehan ennenkin olleet!
AILI.
Se oli toisellaista. Minä tahtoisin, että sinä olisit aina luonani. Sinun
vapaa, mutta kuitenkin vakava käytöksesi antaa minulle rohkeutta, se
saattaa minut unhottamaan kärsimykseni.
HELLI.
Sinä tiedät nyt tien vapauteen. Seuraa sitä!
AILI.
Niin, minä tiedän sen. -- Joku tulee.
HELLI.
Minä kohtasin Esplanaadilla Karhin. Kuultuaan minun tänne tulevan,
lupasi hän tulla perässä hetkisen päästä. Ehkä se on hän.
AILI.
No, sepä hyvä! Minä pidän hänestä niin paljon.
HELLI.

Ja minä sitten.
Menevät verannalle päin. Lapsia menee verannan sivuitse.
AILI.
Hoidokkaanihan ne siellä --
HELLI.
Mennään heitä puhuttelemaan.
AILI.
Voi, kuinka minä olen heihin kiintynyt. Jos voisin, kokoaisin luokseni
kaikki köyhät lapset.
Menevät.
III:s KOHTAUS.
Sillman yksin.
SILLMAN.
Tulee vasemmalta takaovesta hiipien sisään.
Ei ole ketään! Hihhihhii sen pojan rohkeutta.
Hoksaa päällysnutun.
Tuonko ottaisin? Ei hemmetissä!
Koettaa taskuja.
Täältä ehkä löytäisi leipärahan. Kas!
Vetää ulos hopeaisen kotelon.
Tuo se kelpaa meidän pojalle.

Menee kiireesti pois samaa tietä, taakseen vilkaisten.
IV:s KOHTAUS.
Emma, Gryhling.
EMMA.
Tulee vasemmalta.
Herra Jumala! Mitä pitää minun tehdä? -- Mutta miksi en hänelle sanoa
voisi. -- Niin!
Avaa Gryhling'in oven.
Herra! Saanko tulla sisään?
GRYHLING.
Sisältä.
Et!
Tulee ulos.
Mitä asiata?
EMMA.
Olen jo kauan aikonut sen teille sanoa, mutta aina se on jäänyt.
GRYHLING.
Tulee rauhattomaksi.
No, mitä nyt?
EMMA.
Jollet minua nyt auta, olen hukassa.

GRYHLING.
Mitenkä auta?
EMMA.
Minä pelkään pahinta -- tahi oikeammin minä olen varma siitä.
GRYHLING.
Oma asiasi!
EMMA.
Minun oma asianiko!