Aarniometsaen Sydaen | Page 9

sattumalta kuultuaan
tästä hyljätystä metsän koskellisesta raiviosta, möi mökkinsä

polkuhinnasta ja lähti pahoja kieliä pakoon.

IV LUKU.
Miranda ja metsän piilevä kansa.
Miranda oli heti ensi päivästä alkaen, jonka he raiviolla elivät,
huomannut tämän elämän olevan hänen mielensä mukaan. Äiti siitä piti,
koska se rauhoitti ja paransi; mutta keijumaista lasta se kiinnitti
verrattoman paljon syvemmällä ja välittömämmällä viehätyksellä.
Hänestä paikka ei ollut yksinäinen. Hänen suuret silmänsä näkivät mitä
Kirsti ei nähnyt; ja hänelle metsän reunat--joita edemmäksi hänen ei
ollut lupa mennä--olivat täynnään mitä parhaita leikkitovereita, jotka
kaiken aikaa odottivat häntä tuttavuutta tekemään. Ja molemmat härät
ja mustan ja valkoisen kirjava lehmä olivat hänelle puhekumppaneita.
Äiti pani merkille, että kun lapsi istahti ruohoon jonkun eläimen pään
viereen ja alkoi hiljaisen salaperäisen juttelunsa, niin eläin lakkasi
syömästä ja kuunteli häntä paikaltaan hievahtamatta. Mustan ja
punaisen kirjava Tähti toisinaan seurasi häntä koiran tavoin, ikäänkuin
lapsen suurten silmäin lumoamana. Sitten nuo juhlalliset silmät äkkiä
alkoivat elää liekehtien; tytön huulilta puhkesi ihmeellinen ilon
kujerrus, kimakka, mutta ei äänekäs; ja härkä häntäänsä huiskauttaen ja
loukkaantuneena puhalsi sieraimiinsa ja kääntyi syömään.
Seinähirren kolossa aivan mökin räystään alla asusti perhekunta
punaoravia, neljä poikasta jo neljännestä vailla täysikasvuisia ja
melkein valmiina omin päin toimeentulemaan. Tuskin oli vanha
tukkimies poikansa kera mennyt matkoihinsa, ennenkuin oravat
alkoivat elostaa kuin kotonaan. Ne pitivät Kirstiä suurena ja
vaarattomana olentona, jonka mökissä oli edullista elää, koska hän
karkotti pois heidän vihollisensa. Mutta Miranda oli heistä kuin omaa
heimoa, josta vaan oli työläs päästä selville. Molemmat vanhat oravat
saattoivat pyörähdellä ylös ja alas katon räystäällä, kujertaen hänelle
kimakalla äänellä, liehutellen ilmavia häntiään ja kurkottaen alaspäin
päätään, tarkastellakseen häntä tutkivasti terävillä ulos pullistuvilla
silmillään; Miranda taas saattoi aivan heidän allaan hypellen

kiihkoissaan ylös ja alas samaan tapaan, nyökätä päätään, nytkiä
olkapäitään ja rupatella niille vastauksia nopealla kimakalla äänellään.
Hänen äänensä oli nyt aivan toisenlainen kuin ne pehmeät supatukset,
joilla hän puhui karjalle; mutta oravat tuntuivat sen hyväksyvän.
Ennenkuin tyttö oli raivauksella ollut viikkoakaan, näytti koko
oravaperhe pitävän häntä heikäläisenään, siepaten leipää hänen pienistä
ruskeista sormistaan ja juosten hametta pitkin hänen olalleen, milloin
tämä lysti sattui päähän juolahtamaan. Kirstistä ne eivät
välittäneet--vaarattomasta välttämättömästä Kirstistä, Mirandan äidistä.
Tuskin he olivat kunnolla kotiutuneet, ennenkuin lapsi keksi, että hänen
vilkas punainen karttuunihameensa oli sopimaton ja sai äitinsä
kätkemään sen näkyvistä lauta-arkkuun, joka oli oven takana. Hän ei
nykyään viihtynyt muuta kuin haaleassa siniharmaassa kotokutoisessa
hameessaan, joka niin hyvin suli rauhalliseen ympäristöön. Mutta siitä
huolimatta se ristiriitaisuuden piirre, joka hänen lapsen sydämessään
viritteli kirkkaita epäjohdonmukaisuuksia, sai hänet aina pyytämään
palan tulipunaista rihmaa kaulanauhakseen. Tämä päähänpisto huvitti
Kirstiä hymyksi asti, sillä hän tunsi sen olevan jatkoa sille
tulipunaiselle liinalle, jolla hän itse oli verhonnut omat mustat
hiuksensa. Mitä Mirandan hiuksiin tulee, niin olivat ne varjossa
nähtyinä yhtä mustat kuin äidinkin; mutta auringonpaisteessa niissä
näkyi ruskahtavia hohteita, jotka takasivat hänen Frank Craigin
lapseksi kaikille, jotka olivat tämän miehen tunteneet.
Siten sai syksy kuluneeksi; ja metsän vaitelias kansa, joka uteliaana ja
valppaana katseli Mirandan leikkiä äidin aitaa rakentaessa, oppi
tuntemaan tyttösen olennoksi, joka tavallaan oli samanlainen kuin he
itsekin. Ne tiesivät että tyttönen usein näki heidät, vaikk'eivät äidin
silmät nähneet. Huomatessaan, ettei äiti häntä aina käsittänyt, kun
Miranda koetti osottaa hänelle somia puiden seassa näkemiänsä eläimiä,
lapsi kävi tässä asiassa hieman araksi ja vastahakoiseksi; piilevä kansa
oli alussa mielinyt panna pahakseen hänen terävän näkönsä, jota ei
mikään voinut välttää, mutta se älysi pian hänen vaiteliaisuutensa ja
tyyntyi. Tuo pieni vilkas, harmaa olento olisi voinut karata puitten
keskelle, jähmettyä kuvapatsaaksi, ja muuttua äkkiä yhtä
näkymättömäksi kuin mikä ilves, kissa, jänis tai näätä tahansa, ellei

hänen kaulassaan olisi ollut tuota huolestuttavaa tulipunaista hehkujaa.
Se nauha oli käsittämätön seikka kaikelle metsän kansalle, se muistutti
niille ainiaan, ettei tuo levollisena liehuva olento sentään kuulunutkaan
metsään, vaan sille suurelle punapäiselle naiselle, jonka kirves oli
puitten seassa synnyttänyt niin levottomuutta herättävää meteliä. Kroof
karhua tyttösen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen määrään, että se
eräänä päivänä sulasta uteliaisuudesta tuli paljon lähemmäksi, kuin oli
aikonutkaan. Miranda tietysti näki sen ja suurin silmin toivotti tätä
"isoa kaunista koiraa" leikkitoverikseen. Juuri samalla Kirstikin näki
sen--se oli sangen lähellä ja mahdottoman suuri.
Ensimäisen kerran Kirsti Craig tunsi jotain pelon tapaista, ei itsensä
vaan lapsensa puolesta. Sysäten Mirandan tuimasti taakseen hän tarttui
kirveeseen ja seisoi liikkumattomana, suorana ja peljättäväna
hyökkäystä odottaen. Hänen suuret mustat silmänsä leimusivat pahaa
ennustavina rauhanhäiritsijää vastaan. Mutta Kroof, joka oli aivan
kyllälti täynnään syysmyöhän marjoja ja makeita metsänjuuria ja
hunajaa, oli mitä herttaisimmalla päällä eikä muuta kuin laiskasti
tallusteli pois huomatessaan, että hänet oli keksitty, jonka jälkeen Kirsti,
helpotuksesta lyhyeen naurahtaen, heitti maahan kirveensä ja tempasi
lapsen syliinsä. Mutta Miranda itki pettymyksen suolaisia kyyneliä.
"Minä tahdon sen, äiti", hän nyyhkytti; "tuon ison kauniin koiran. Sinä
pelotit sen pois."
Kirsti oli kuullut siitä koirasta enemmän kuin kylläkseen.
"Kuules nyt, Miranda", hän sanoi ankarana ja samalla pudisti häntä
olkapäästä, jotta hän paremmin kuulisi. "Muista nyt tarkkaan, mitä
minä sanon. Ei se ole koira; se on karhu;