Ystävykset | Page 2

länteen,
sinertävän meren rannoilta viheriäisille vuorille. Patras myötiin
halvasta hinnasta, syystä että hän oli vielä penikka.
Ihminen, joka hänen osti oli sydämetön juomari ja Patras-rukan elämä
tuli helvetiksi. Isäntänsä, julma ja raaka Brabantilainen, täytteli
kärrynsä paistinpannuilla, laskuilla, ämpäreillä, padoilla ja muilla
savisilla, vaskisilla ja läkkisillä teoksilla, ja pakoitti Patras'in vetämään
tätä painoa, itse sivulla kulkien laiskasti heiluttaen ruumistansa, ja
sauhuja vetäen mustasta piipustansa. Tiellä kulkiessansa pistäysi hän

joka juomapaikkaan.
Patras, joko onneksi tahi onnettomuudeksi, oli hyvin voimakas; hän oli
syntynyt rautaisesta, työtä tekevästä, työhön tottuneesta lajista, niin että
hän ei kuollut, mutta jatkoi vaan kurjaa oloansa raskaan ikeen alla,
ruoskan lyönnin, nälän, janon ja kirouksen häntä ympäröidessä; tällä
tavalla ihmiset usein palkitsevat kärsivällisimpiä, uskollisimpia
nelijalkaisia uhriansa.
Kerran, kaksi vuotta oltuansa tässä kiirastulessa, Patras kulki
tavallisuuden mukaan yhdellä niistä vääristä, pölyisistä eikä
miellyttävistä teistä, jotka vievät Antverpeniin.
Oli kuuma kesäpäivä. Vedettävänsä kärry oli hyvin painokas;
reunojansa myöten oli se täytetty kaikenlaisilla savi- ja läkki-astioilla.
Isäntänsä kulki laiskana sivulla, silloin tällöin ruoskalla sätkien
kärsiväistä elukkaa, jonka väsyneet jalat hoiperrellen pyrkivät
eteenpäin. Brabantilainen seisattui ja kulki juomalaan kulkkuansa
kastelemaan oluella, mutta koirallensa ei antanut vettäkään ojasta.
Aurinko paistoi ankaran kuumasti; koira-raukka vuorokauden kuluessa
ei saanut maistaaksensa eineen suuremata; kaksitoista tuntia oli kulunut
siitä kuin viimeksi janoansa sammutti; hän melkein sokeutui pölystä,
selkäänsä kivisti lyömisistä, hän kumartui ylivoimaisen painon alla --
yhtäkkiä horjahti, valkoinen vaahti näkyi suussansa ja hän -- kaatui.
Hän kaatui keskelle valkoista, pölyistä katua ja loikoi liikkumatta
kuumien säteiden alla. Isäntänsä alkoi potkia ja lyödä häntä seipäällä; --
tämä oli usein Patrasin uskollisen palveluksen palkkana. Nyt hän ei
enään kuullut kirouksia, ei tuntenut lyömisiä; -- hän lepäsi liikkumatta
pölyisellä tiellä. -- Muutaman ajan kuluttua ihmisen haamussa oleva
eläin huomasi tässä lyömisien ja kirouksien ei auttavan; luullen koiran
kuolleeksi, potkaisi hän häntä aika-lailla jäähyväisiksi, riisui valjaat,
työnsi jalallansa ruumiin heinistöön ja muristen itsekseen, laiskasti
veteli kärrynsä mäelle, heittäen kuolevaisen koiran muurahaisten tahi
variksien ruoaksi.
Tämä tapahtui Löwenin markkina-päivän aattona. Kauppias kiiruhtiki

sinne saadaksensa edullisen kauppa-paikan. Häntä harmitti, sillä Patras
oli voimakas ja kestäväinen ja nyt hänen itsensä tuli vetää kärryänsä.
Hänen päähänsä ei juolahtanut seisahtua ja katsahtaa koiraa, joka nyt
olisi hyödytön. Itsekseen mietti hän varastavansa ensimäisen suuren
koiran, joka puuttuisi vastaansa omistajatta. Patras hänelle ei nyt
mitään maksanut, vaikka uutterasti oli työtä tehnyt sekä hyvällä että
huonolla ilmalla, talvet, kokonaista kaksi vuotta.
Nyt heitti hän uskollisen elukan kuolemaan yksinään, itse mennen
kerjäämään ja varastamaan, syömään ja mässäämään, tanssimaan ja
laulamaan Löwenin markkinoille. Kuoleva koira! Tämänkö tähden
hävittäisi hän kourallisen vaski-lantteja ja tulisi pilkan ja ivan
esineeksi?

II.
Patras venyi heinää kasvavassa kuopassa. Tie kihisi kulkioita; suuri
joukko kiiruhti jalkasin; toiset ajoivat muulilla iloisina markkinoille.
Muutamat huomasivat hänet, toiset eivät katsahtaneetkaan; kulkivat
vaan huolettomina sivu. Vähän ajan kuluttua, pyhävaatteisiin puetetun
jalkajoukon keskellä näkyy matala, heikko, rampa ukko. Hän oli
jokapäiväisen näköinen tuo ukko, vaatetettuna; hiljaa kulki hän tietänsä
pyhäisen joukon välissä. Vanhus seisattui, ihmetteli, laskeusi polvilleen
kuopan reunalle ja ystävällisesti katseli koiraa. Hänen muassaan oli
pieni, punaposkinen, valkoverinen, mustasilmäinen poika, joka
juoksenteli pensasten välissä ja katseli nyt surumielisenä eläin-raukkaa.
Tämä oli Nellon ja Patrasin ensimäinen kohtaus. Viimein vanha Jean
Daas suurilla ponnistuksilla veti kuolevaisen koiran pikkuiseen
mökkiinsä. Hän hoiteli sitä niin suurella huolella, että koira tuli aivan
terveeksi ja hänen voimansa palasivat jälleen.
Patras uudelleen seisoi vahvoilla, terveillä jaloillansa.
Monen viikon kuluessa oli koira aivan hyödytön, lähellä kuolemaa;
mutta koko tällä ajalla ei yksikään torasana loukannut korviansa,

ruumiinsa ei tuntenut ainoatakaan kipeätä tärähdystä. Hän sai kuulla
lapsen osaa-ottavaista kuiskuttamista ja tuntea vanhuksen ystävällistä
kättä. Niin ukko kuin lapsi suuresti mieltyivät sairaasen elukkaan.
Patrasin olkivuode sai siansa tuvan nurkassa. Yöllä kuuntelivat he
koiran hengitystä, peläten hänen kuolevan. Kun Patras, viimeinki
päästyään terveeksi, kovalla, harvalla äänellä haukahti, silloin iloitsivat
ja milteivät itkeneet molemmat. -- Pikku Nello juhlallisuudessa ripusti
koiran kaulaan kauniin kiehkuran sekä suuteli sen kuonoa kauniilla
punaisilla huulillaan.
Koska Patras jälleen tunsi itsensä terveeksi, voimakkaaksi ja työhön
kykeneväksi, kuvastui hänen suurissa ymmärtäväisissä silmissänsä
ihmetteleminen, kun ei häntä täällä havahdutettukaan kirouksilla, ei
ajettu työhön lyömisillä. Hänessä syntyi voimakas rakkaus, joka
uskollisena paloi hänen sydämessänsä kuolemaansa asti.
Patras oli kiitollinen, niinkuin kaikki koirat. Hän loikoi ja tarkasteli
vakavilla, viisailla, ystävällisillä, tummilla silmillänsä kaikkia
ystäväinsä liikuntoja.
Vanha sotamies, Jean Daas, ansaitsi leipäpalansa vetämällä pientä
kärryä, jossa hän jokapäivä kuletti Antverpeniin niiden onnellisten
kyläläisten maitoastioita, joilla oli lehmät. Talonpojat antoivat hänelle
tämän toimen osaksi sääliväisyydestä, osaksi myös sentähden, että he
hyötyivät, kun tavaransa laittoivat kaupunkiin niin rehellisen viejän
kanssa kuin tuo ukko oli. Sitä paitsi saivat he tämän kautta
mukavammin ja enemmän aikaa ryytimaansa ja karjansa hoitamiseen.
Mutta tämä vaiva tuli ukolle liian raskaaksi. Hän oli
kahdeksankymmentäkolme vuotta elänyt, ja Antverpeniin oli hyvä
peninkulma ja enemmänki kylästä.
Patras oli terve. Tuossa hän makasi auringon paisteessa; kaulansa oli
koristettu somalla kukka-kiehkuralla. Tarkoin katseli hän kuinka
vanhus meni kaupunkiin ja palasi sieltä jälleen maitoastiainsa kanssa.
Seuraavana aamuna ei ukko vielä ennättänyt kärryänsä liikahduttaa,
kuin Patras tuli lähemmäksi ja asettausi sen molempain