Ylhäiset ja alhaiset

Ylhäiset ja alhaiset, by K. J.
Gummerus

The Project Gutenberg EBook of Ylhäiset ja alhaiset, by K. J.
Gummerus This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost
and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it
away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License
included with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Ylhäiset ja alhaiset
Author: K. J. Gummerus
Release Date: November 30, 2004 [EBook #14214]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YLHÄISET
JA ALHAISET ***

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

YLHÄISET JA ALHAISET.
ALKUPERÄINEN ROMAANI KAHDESSA OSASSA.
Kirjoittanut

K. J. Gummerus.
Edellinen osa.
Kolmas painos.
Toisin tiesin, toisin luulin, Toisin toivotin ikäni, käkesin käkenä käyä,
kukahella kukkuroilla; Enpä nyt käkönä käyne, kukahelle kukkuroilla,
Olen kuin alli aallokossa, Tavi laajalla lahella.
Kalevala.
Ensimmäisen kerran julkaissut Hagelberg 1870

I.
Näkymätön vieras.
Korvessa oli kotomme, Maantiellä majasijamme: Karhut
kanssa-kumppanimme. Ei mieli mesiä tehnyt, Kylki kuuta kasvattanut
Pahan pakkasen käsissä, Kovan ilman kouratessa, Hengen hädäss',
heltehessä.
Vanha runo.
Satakunnassa oli tämän vuosisadan alkupuolella tölli, jonka pellot
kertomuksemme alkaessa halla viisi vuotta oli peräksyttäin typi
tyhjäksi pannut. Kuudes kesä oli tullut, oli kulunut puoleksi.
Tämä tölli oli sijansa saanut synkässä metsän korvessa, kaukana muista
ihmisistä. Tölli itse ei ollut mikään eriskummallinen; ei, päin vastoin
oli se aivan tavallinen. Tölli oli sisustansa puolesta semmoinen kuin
useat muut töllit siihen aikaan olivat; se on: huone, jonka ovinurkassa
oli takka, katon keskellä lakeinen eli räppänä, josta savu pääsi
kulkemaan, lavitsat ja vuoteet seiniin kiini isketyt; peräseinän vieressä
kaitainen, pitkä, haarajalkainen pöytä -- siinä oli kaikki, ainakin
Metsämaassa.

Paikka paikan nimittää. Tölli oli metsän korvessa, siitä sen nimi:
Metsämaa.
Pane tähän lisäksi pari arkkua, muutama puinen lusikka, pata, härkin,
ruhmo ja pari kirvestä, niin on siinä kaikki huonekalut, ellet lehmää,
joka oven suussa seisoo, ja porsasta, joka kaadetun kätkyen alle nuuskii,
tahi päreitä orrella taikka apeastiata ja petäjäammetta lue
huonekaluiksi.
Metsämaata nimitettiin kirkonkirjoissa torpaksi, vaan se oli niin
vähäinen, että sen isäntä teki ainoastaan yhden päivätyön viikossa
kartanoon. Muita maksuja oli voinaula joka kesä lehmästä
kirkkoherralle ja päivätyö kirkkoherran ruuassa pappilaan. Tuohon
lisäksi maksettiin isännältä, emännältä ja appiukolta henkiraha
kruunulle. Lapsia oli Metsämaassa kuusi, vaan ne olivat vielä nuoria,
vanhin 18, nuorin 7 vuotinen.
Appiukon nuoruudessa kylvettiin Metsämaassa puolen tynnyriä ja
kaksi kappaa, ja kaskeen kappaa neljätoista. Nyt kylvettiin viisi kappaa,
väliin kahdeksan kaikestaan.
Muutamia vuosia takaperin saatiin pellosta viisi tynnyriä. Nyt kuorittiin
petäjät pellon ympärillä leiväksi.
Hallalla on nälkä; halla pitää paljon rukiista, ohrista ja kauroista. Jos se
ennen viljeliää pellolle ehtii, syö se pellot puhtaiksi. Halla rakastaa
ylöllisyyttä; se imee mehun ja jättää kuivan kuoren. Kuori myllyssä
käytetään, kuori jauhona leivotaan: mutta tämä jauho, jos toimelias
emäntä on saanut leivän koossa pysymään, on leipänä karkeaa, imelää,
pahaa syödä, mustaa nähdä. Luonnollista tuo on. Halla vei sydämen.
Niin kuin jo sanoimme, on peräksyttäin viisi vuotta halla sirppiä ennen
Metsämaan pelloille ennättänyt. Se on kovaa!
Nyt on kevät ollut ihana ja kesä kaunis. Jo toivovat Metsämaan
asukkaat. «Jumala on viimoin hätämme huomannut, kuullut hartaat
rukouksemme. Vai onko pappia kiittäminen; pappia, joka aina pyhin
saarnastuolissa on rukoillut: Varjele, O Jumala, meitä hedelmättömistä

vuosista, näljästä ja kalliista ajasta?«
Päivät ovat kauniit, yöt lämpimät. Moni talollinen, joka viime vuonna
näki otsansa hiessä tehdyn työnsä turhaksi, toivoo jo tämän vuoden
runsaasta saaliista maksavansa velkansa ja silmäilee iloiten Jumalan
taivasta. Tölliläinen kiittää kaikkivaltiasta luullen saavansa vielä kerran
nähdä jyväleipää pöydällänsä. Ilo on surua seurannut. Isännät kulkevat
kilvan seppien luona teettämässä itselleen ja työväelleen vankkoja
sirppejä.
Viikon päivät vielä, ja kauniit pellot ovat kuhilaita täynnä. Nyt ei
ennätä halla, nyt on sirpin vuoro korjata, jyvät!
Päivä on ollut kaunis; ei ole taivaalla pilvenhattaraa näkynyt. Ilta ehtii.
Jo pudistaa vanhus päätänsä; jo silmäilee hän surullisesti kirvestä, jolla
hän on monta leipäpetäjää kaatanut. Ehtimiseen käy hän ulkona
katsomassa, eikö pilviä taivaalla näkyisi, eikö vähäinenkään tuuli
alkaisi puhaltaa.
Turhaan!
Taivas on selkeä, tuuli uneksii.
«Jo on toivomme hukassa!« sanoo vanhus huoaten. Nyt lentää pitkän
tulevan vuoden suru ja nälkä epäileväisten silmäin edessä. Kaikki ovat
tähän saakka toivoneet. He eivät toivo enää, sillä vanhuksen sanat eivät
valehtele. Vanhus on vankka ennustaja.
Tänä yönä ei tule unta kenenkään silmiin.
Ilta joutuu, ilma kiihtyy, jähtymistään jähtyy yö. Yö kuluu. Kuten yö
kuluu, siten valitus kuuluu.
Jo koittaa alkavan, uuden päivän aamurusko idässä taivaan rannalla. Jo
nousee aurinko, jo ovat säteet tervehtineet tähkiä; vaan oljet, jotka
illalla kuormaansa kumarsivat, seisovat nyt mahtavasti suorina.
Halla on käynyt, on runsaat kymmenykset ottanut! --

Sama aurinko herätti eilen työhön iloisia; tämän aamupäivän loiste
näkee epäilyksen-alaisia. Voiko aurinko kummeksia tätä? Se on tuohon
tottunut. Se laskee säteensä puitten välistä järvelle. Jo ymmärtää se.
Järven rannat ovat jäätyneet.
Näkymätön vieras on käynyt.

II.
Hallayön seuraukset.
Ruoka oli ruumenista, -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- mämmi männyistä
mäeltä.
Vanha runo.