Ylösnousemus III | Page 9

herra Bakulofin luo, sano, että
laskevat erityiseen huoneeseen valtiollisten luo; saa olla siellä
iltahuutoon asti.

IX.
Sotamiehen saattamana Nehljudof tuli jälleen pimeälle pihalle, jota
punertavasti palavat lyhdyt huonosti valaisivat.
--Minnekkä matka?--kysyi vastaantuleva vartiosotamies siltä, joka
saattoi Nehljudofia.
--Erityiseen koppiin n:o 5.
--Ei tästä pääse, ovi on suljettu, täytyy mennä toista kautta.

--Miksi on suljettu?
--Aliupseeri sulki ja meni itse kylään.
--Niin tulkaa sitten täältä.
Sotamies vei Nehljudofin lautoja pitkin toiselle ovelle. Jo pihalle kuului
sisältä ääniä ja liikkeitä, niinkuin hyvästäkin mehiläispesästä, mutta
kun Nehljudof tuli lähemmäs ja ovi aukeni, yltyi pauhu ja muuttui
huutavien, kiroilevien, nauravien äänten sekamelskaksi. Kuului
kahleiden kalinaa ja nenään tuoksahti tuttu, raskas haju.
Molemmat nämä vaikutukset: kiljunta ynnä kahleiden kalina ja tuo
kauhea haju yhtyivät aina Nehljudofilla yhdeksi tuskalliseksi tunteeksi:
siinä oli jokin henkinen kuvotus, joka tahtoi muuttua oikeaksi
kuvotukseksi. Ja molemmat vaikutukset sekaantuivat ja kovensivat
toisiaan.
Tultuaan nyt majoitusvankilan eteiseen, missä seisoi tavattoman suuri
haiseva korvo, näki Nehljudof ensimäiseksi vaimoihmisen, joka istui
korvon reunalla. Häntä vastapäätä oli mies, litteä lakki kallistettuna
ajellulle puolelle päätä. He juttelivat jotain keskenään. Miesvanki,
nähtyään Nehljudofin, iski silmää ja, mutisi:
--Ei keisarikaan saa vettä pysähtymään. Mutta nainen laski helmansa ja
perääntyi.
Eteisestä mentiin käytävään, jonne koppien ovet avautuivat.
Ensimäinen oli perheellisten koppi, sitten suuri naimattomien miesten
koppi ja käytävän päässä kaksi pientä, valtiollisille eroitettua koppia.
Majoitustalossa, joka oli aijottu 150 hengelle, oli 450 henkeä; se oli
niin täynnä, etteivät kaikki mahtuneet koppeihin vaan täyttivät
käytävän. Muutamat istuivat tai loikoivat lattialla, toiset liikkuivat
edestakasin tyhjien ja kiehuvalla vedellä täytettyjen teekannujen kanssa.
Näiden joukossa oli Taras. Hän saavutti Nehljudofin ja tervehti
ystävällisesti. Tarasin hyväntahtoiset kasvot olivat täynnänsä sinelmiä,
nenällä ja silmien alla.
--Mikäs sinulle on tullut?--kysyi Nehljudof.
--Tuli vaan semmoinen riita,--sanoi Taras hymyillen.
--Tappelevat alituistaan,--sanoi vartiosotamies ylenkatseellisesti.
--Naisen päällisiä,--lisäsi heidän takanaan tuleva vanki.--Fetjkan kanssa
painivat.
--Entä Fedosja?--kysyi Nehljudof.
--Tervennä hän on, vien tässä hänelle teevettä,--sanoi Taras ja meni

perheellisten koppiin.
Nehljudof katsahti ovesta. Koko huone oli täynnänsä naisia ja miehiä
sekä lavitsoilla että niiden alla. Kopissa oli höyryä kuivuvista kosteista
vaatteista ja kuului yhtämittainen naisäänten huuto. Seuraava ovi vei
naimattomien koppiin. Tämä oli vieläkin täydempi ja ovensuussakin
tunkeili meluava joukko, kosteissa vaatteissa; siinä pelattiin tai
ratkaistiin jotain. Vartiosotamies selitti Nehljudofille, että siinä vankien
vanhin antoi pelaajalle niitä ruokarahoja, joita vangit olivat pelissä
kadottaneet, korteista tehtyjen pilettien mukaan. Nähtyään aliupseerin
ja herrasmiehen vaikenivat lähempänä seisojat vihasesti silmäten
ohimeneviä. Pelaavien joukossa huomasi Nehljudof tutun
pakkotyöläisen, Fjodorofin, seurassaan ainainen surkeannäköinen
nuorukainen, jolla oli kulmakarvat nostettuina, kasvot vaaleat,
ikäänkuin turvonneet; ja sitten erään inhoittavan, rokonarpisen,
nenättömän kulkurin, josta kulki semmonen huhu, että hän
karkuretkellään muka oli tappanut toverinsa ja ravinnut itseään tämän
lihalla. Kulkuri seisoi käytävässä, märkä mekko heitettynä toisen olan
yli, ja pilkallisesti ja häpeemättömästi katseli Nehljudofia, väistymättä
hänen tieltään. Nehljudof kiersi hänet.
Niin tuttua kuin tämä näky Nehljudofille olikin, ja vaikka hän näinä
kolmena kuukautena oli kylläkin usein nähnyt nuo samat 400 vankia
mitä erilaisimmissa oloissa: kuumassa, tomupilvissä, jotka nousivat
heidän jalkakahleistaan, matkan pysähdyspaikoissa, majoitusvankilain
pihalla lämpimän aikaan, missä tapahtui kauhistuttavia avonaisen
irstaisuuden kohtauksia,--hän kuitenkin, joka kerta kuin tuli heidän
keskuuteensa ja huomasi, kuten nyt, että heidän huomionsa on häneen
kääntynyt, tunsi tuskallista häpeää ja omaa syyllisyyttänsä heidän
edessään. Mutta raskainta oli hänestä se, että tähän häpeän ja
syyllisyyden tuntoon sekaantui lisäksi voittamaton inhon ja kauhun
tunne. Hän tiesi, että siinä asemassa, mihin he olivat asetetut, ei voinut
olla muuna kuin minä he olivat, eikä hän sittenkään voinut tukahuttaa
itsessään inhoa heihin.
--Kyllä noiden tuommoisten--kelpaa niiden keiletellä,--kuuli Nehljudof
lähestyessään valtiollisten ovea jonkun käheän äänen sanovan ja
lisäävän siihen vielä sopimattoman haukkumasanan.
Ja sitten kuului pahansuopa, pilkallinen nauru.

X.
Naimattomain osaston ohi päästyä aliupseeri sanoi Nehljudofille
tulevansa häntä hakemaan ennen iltahuutoa ja palasi takasin. Tuskin oli
aliupseeri poistunut, kun Nehljudofin luo tuli kiirein askelin paljain
jaloin, jalkarautojansa kannatellen ja tuoden muassaan väkevää,
hapanta hien hajua, vanki, ja salaperäisellä kuiskauksella sanoi:
--Puhukaa hänen puolestansa, herra. Ovat ihan nutistaneet miehen.
Olivat juovuksissa. Ja hän äskeisessä vastaanotossa jo on sanonut
itsensä Karmanofiksi. Puhukaa hänen puolestansa, meidän ei käy
laatuun, tappavat,--sanoi vanki, levottomasti katsellen ympärilleen ja
poistui heti Nehljudofin luota.
Asia oli se, että pakkotyöläinen Karmanof oli vietellyt erään hänen
näköisensä miehen, joka oli siirtokuntaan tuomittu, asettumaan hänen
sijallensa, niin että pakkotyöläinen tuli siirtokuntaan, mutta toinen
pakkotyöhön hänen sijalleen.
Nehljudof jo tiesi tästä asiasta, sillä sama vanki oli viikko sitten
ilmoittanut hänelle tästä vaihdosta. Nehljudof nyykäytti päätä
osoittaakseen ymmärtäneensä ja tekevänsä minkä voi, ja katsahtamatta
taakseen meni edemmäs.
Nehljudof tunsi tämän vangin Jekaterinburgista asti, missä hän oli
pyytänyt Nehljudofia anomaan, että hänen vaimonsa sallittaisiin seurata
häntä, ja ihmetteli tämän tekoa. Mies oli keski kokoa ja ihan tavallista
talonpojan muotoa, noin 30 ikäinen, pakkotyöhön tuomittu ryöstön ja
murhan yrityksestä. Hänen nimensä oli Makar Djefkin. Hänen
rikoksensa oli hyvin kummallinen. Tämä rikos, kuten hän itse
Nehljudofille kertoi, ei ollut hänen, Makarin, vaan _sen_, paholaisen
tekoa. »Makarin isän luo,» kertoi hän, »oli poikennut eräs
matkustavainen ja kahdesta ruplasta tingannut kyydin 40 virstan päässä
olevaan