Ylösnousemus III | Page 2

päätä paljaaksi ajeltuna. Tämä pyyhki toisella kädellään veriin lyötyjä
kasvojaan ja toisella huiviin käärittyä kimakasti huutavaa tyttölasta.
--Kyllä minä sinut, (sopimaton haukkumasana), opetan mokisemaan
(taas haukkumasana), vie se akoille,--kiljui upseeri.--Rautoihin!
Upseeri vaati yhteisselliläisen käsirautoihin pantavaksi. Tämä oli
kaiken matkaa kantanut sylissään tyttöä, jonka hänen Tomskissa
lavantautiin kuollut vaimonsa oli hänen huostaansa jättänyt, kuten
vangit kertoivat. Mies oli koettanut selittää, ettei käsiraudoissa voinut
lasta kantaa. Mutta upseeri oli pahalla päällä, äkämystyi ja löi
uppiniskaisen vangin veriin. [Tämä tapaus löytyy kerrottuna D.A.
Linjofin kirjassa: »Po etapu».]
Vastapäätä tuota pahoinpideltyä miestä seisoi vartiosotamies ja vahva
mustapartainen vanki, toisessa kädessä raudat ja synkästi katsellen
silmäkulmiensa alta milloin upseeriin milloin lyötyyn toveriinsa ja
tämän tyttöön. Upseeri toisti vartiosotamiehelle käskynsä, että tyttö oli
otettava pois isältä. Vankien joukossa yltyi murina yltymistään.
--Tomskista saakka ei ole tarvinnut rautoja pitää,--kuului käheä ääni
takariveistä.--Eihän se ole mikään koiran pentu, lapsihan se on.
--Mihinkä hän lapsensa panisi? Onkos se nyt laitaa tuommoinen,--sanoi
vielä joku.
--Kuka uskaltaa purista?--kiljasi upseeri vimmoissaan ja hyökkäsi
laumaan,--kyllä minä sinut opetan! Kuka se oli? Sinäkö? Sinäkö?
--Kaikkihan nuo sanovat...--sanoi leveäharteinen, lyhytkasvuinen
vanki.
Mutta hän ei päässyt päähän. Upseeri alkoi molemmin käsin läiskiä
häntä kasvoihin.--Vai te kapinoimaan? Kyllä minä näytän teille kuinka

kapinoidaan. Ammutan teidät kuin koirat, enkä saa siitä muuta kuin
kiitoksia päälliköiltäni. Ota tyttö!
Väkijoukko vaikeni. Yksi sotamiehistä tempasi epätoivoisesti huutavan
tytön isän sylistä, toinen alkoi panna vangin käsiä rautoihin. Vanki
ojensi nöyränä kätensä.
--Vie akoille,--huusi upseeri sotamiehelle selvitellen miekkansa
kannatin-hihnoja.
Tyttö yritteli vapauttamaan kätösiänsä huivin alta ja parkui kohti
kulkkua, kasvot vertyneinä. Väkijoukosta erkani Maria Pavlovna ja
lähestyi sotamiestä, joka vei tyttöä.
--Herra upseeri, antakaa minun kantaa lasta. Sotamies pysähtyi.
--Kuka sinä olet?--kysyi upseeri.
--Minä olen valtiollinen.
Maria Pavlovnan kauniit kasvot ja nuo erinomaiset pullistuvat silmät
näyttivät vaikuttavan upseeriin, (hän oli jo huomannut hänet
vastaanottaessaan joukkokuntaa). Hän katsahti Maria Pavlovnaan
vaijeten, ikäänkuin olisi jotain punninnut.
--Minulle se on yhdentekevää, kantakaa jos tahdotte. Kyllä teidän
kelpaa sääliä, mutta kuka vastaa karkulaisista?
--Kuinka hän karkuun pääsisi tyttö sylissä?--sanoi Maria Pavlovna.
--Ei minulla ole aikaa teidän kanssanne lörpötellä. Siinä on, ottakaa!
--Käskettekö antamaan?--kysyi sotamies.
--Anna.
--Tule minun syliini,--puhui Maria Pavlovna, koettaen viekotella tytön
luokseen.
Mutta tyttö yhä riuhtoi itseänsä irti sotamiehen sylistä isään päin ja
huusi eikä tahtonut mennä Maria Pavlovnan syliin.
--Odottakaas, Maria Pavlovna, kyllä se tulee minun syliini,--sanoi nyt
Maslova hakien vesirinkilää pussista.
Tyttö tunsi Maslovan ja nähtyään hänet sekä rinkilän meni hänen
syliinsä.
Kaikki hiljeni. Portit avattiin, joukkokunta purkautui ulkopuolelle ja
järjestyi riveihin; vartioväki luetteli taas kaikki; säkit asetettiin
sijoilleen ja sidottiin, sairaat ja heikot nostettiin paikoillensa. Maslova
asettui tyttö sylissä naisten joukkoon Fedosjan rinnalle. Simonson, joka
oli kaiken aikaa seurannut tapausten menoa, tuli pitkin askelin,
päättäväisesti upseerin luo, joka oli juuri antanut viimeiset

määräyksensä ja oli istuutumassa ajopeliinsä.
--Olette menetelleet huonosti, herra upseeri,--sanoi Simonson.
--Laittautukaa paikallenne, se ei kuulu teihin.
--Minun asiani oli sanoa teille, ja minä sanoin, että menettelitte
huonosti,--sanoi Simonson katsoen tuuheitten kulmakarvojensa alta
tuikeasti upseerin silmiin.
--Onko kaikki valmiina? Eteenpäin mars!--komensi upseeri huolimatta
Simonsonista, ja nojautuen kuskisotamiehen olkapäähän kiipesi
rattaille. Joukkokunta läksi liikkeelle ja tuli likaiselle, molemminpuolin
ojitetulle tielle, joka kävi tiheän metsän halki.

III.
Kuusi vuotta kestäneen irstaisen, ylellisen ja hienostuneen
kaupunkielämän ja kaksikuukautisen rikoksentekijäin seurassa vietetyn
vankilassaolon jälkeen tuntui Katjushasta elämä nyt valtiollisten
seurassa, huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, joita heidän oli
kestäminen, hyvinkin hyvältä. Jalkasin tehty 20--30 virstan matka,
hyvän ruuan ja päivän lepuun ohella kahden päivän kulkemisen jälkeen,
vahvistivat häntä ruumiillisesti; ja yhteys uusien toverien kanssa avasi
hänelle semmoisia elämänaloja, joista hänellä ei ollut ennen
käsitystäkään. Semmoisia mainioita ihmisiä, kuten hän sanoi, kuin ne,
joiden kanssa hän nyt teki matkaa, ei hän ollut ennen tuntenut eikä
voinut mieleensä kuvaillakaan. »Ja minä hullu, kun itkin että minut
tuomittiin», puhui hän. »Ikäni on minun Jumalaa kiittäminen. Olen
saanut tietää semmoista mistä en olisi muuten ikinäni tietänyt». Hyvin
helposti ja ilman enempiä järjenponnistuksia hän ymmärsi ne aiheet,
jotka olivat näille ihmisille määrääviä, ja ollen kansan lapsi, hän
täydellisesti hyväksyi ne. Hän ymmärsi, että nämät ihmiset nousivat
kansan puolesta herrassäätyisiä vastaan; ja se seikka, että nämät ihmiset
itse olivat herrassäätyisiä ja panivat kuitenkin alttiiksi etuoikeutensa,
vapautensa jopa henkensäkin kansan edestä, saattoi hänet suuresti
kunnioittamaan ja ihailemaan heitä.
Kaikkia uusia tovereitaan hän ihaili, mutta ennen muita hän kuitenkin
ihaili Maria Pavlovnaa, eikä ainoastaan ihaillut, vaan rakasti häntä
erityisellä kunnioittavalla ja innokkaalla rakkaudella. Häntä ihmetytti,
että tuo kaunis neiti, vaikka oli rikkaasta kenraalin talosta ja osasi
kolmea kieltä, käyttäytyi kuin tavallinen työnainen, antoi toisille pois

kaikki, mitä hänen rikas veljensä hänelle lähetti, pukeutui ihan
yksinkertaisesti jopa köyhästikin, eikä pannut mitään huomiota
kauneuteensa. Tuo piirre, ettei hän nimeksikään koettanut viehättää,
ihmetytti erityisesti ja sentähden veti Maslovaa hänen puoleensa.
Maslova näki, että Maria Pavlovna tiesi, jopa oli hyvilläänkin
kauneudestaan, eikä kuitenkaan ollut milläänkään siitä vaikutuksesta,
minkä hänen ulkomuotonsa teki miehiin, vaan päinvastoin pelkäsi sitä
ja suorastaan kammoi rakastumisia. Hänen miespuoliset toverinsa,
jotka tiesivät tästä, jos kiintyivätkin häneen, eivät uskaltaneet osoittaa
sitä hänelle, ja kohtelivat häntä kuin miestoveriaan;