Yksin

Yksin, by Juhani Aho

The Project Gutenberg EBook of Yksin, by Juhani Aho This eBook is
for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Yksin
Author: Juhani Aho
Release Date: October 4, 2004 [EBook #13593]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSIN ***

Produced by Tapio Riikonen

YKSIN
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.

Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu.
I.
Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista. Oli ollut
koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.
Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla
ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului
vain lampun sydämen ynisevä laulu.
Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi
nojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä--sillä me olimme
vanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka
olisin vielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon
puolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena
kudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi
nousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin
äidille.
--Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.
--Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä
estääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi pitänyt.
--No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä ja
hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.
--Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä?--Ja minä koetin vivahduttaa
ääneni katkeran ylenkatseelliseksi.
--Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoita nyt
kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oli minua
koko illan kiusannut.
Anna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensa
äidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinen

lähtiessäni kotimaasta.
--Hyvästi...
--Hyvästi, onnea matkalle.
Kuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka veltto ja
kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa!
Kun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaan
pianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kun
minä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetken
aikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nyt
ottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkä
valaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotit
hyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle ja
sulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkä
hänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kihara
korvan juuressa.
Ei, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin en
minäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa.
Rämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkä
pimeä käytävä vihaisesti vastasi.
Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vielä
viimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut.
Nyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaan
kulkijallakaan, kun kangastus yht'äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuin
rannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hän ei voi
sammuttaa janoaan.
Ole siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasi siellä
riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole
pelastustakaan.
Torkkuva ajuri luuhottaa rattaillaan kadunkulmassa, läähättävän

kaasuliekin alla.
Bulevardinkadun tuuheat puut ovat synkkänä holvina pääni päällä.
Vanhankirkon hautausmaalla hiipii joku kisälli kultansa kanssa.
Yksinäinen huivipäänainen hiljentää kulkuaan ja hivahtaa epäröivänä
ohitseni. Sillä oli niin nöyrät, anovat silmät. Olisit ottanut hänet
mukaasi, hän olisi ollut siitä niin kiitollinen, hän jo ehkä odotti sinua,
melkein seisahtuessaan lyhdyn alle! Huomenna hän olisi tullut
saattamaan sinua laivalle, katsellut sinua ihmisjoukosta ja huiskuttanut
salaisesti nenäliinaa hyvästiksi. Miksi annoit hänen mennä?
Hän ei voi tulla, Anna! Hän tulisi mielellään, mutta hän ei voi! Vaan
elä pane sitä sydämellesi, kultani! Sinä et voi! Elä itke eläkä kuole
surusta! Koeta olla iloinen! Parin vuoden päästä minä tulen takaisin ja
tuon paljon uusia aatteita tullessani.
Koko Erottajatori on yhtenä ainoana ratinana, kun rattaat ajavat alas
Kolmikulmalta täynnä reippaita ylioppilaita, vasta kaupunkiin tulleita.
Ne ovat nuoria ne, ne huutavat ja hurraavat! Ne nauttivat vielä ne ja
niillä on maailma avoinna edessään.
Mutta olenko minä ihan järjiltäni? Katkera ja kateellinen noille, joita
hän tuskin tunteekaan ja jotka kenties eivät välitä hänestä vähääkään,
yhtä vähän kuin hänkään heistä! Ainoastaan sentähdenkö, että he jäävät
tänne? Mutta sillä oli tuolla tännimmäisellä valkoinen lakki niin rajusti
ja huolettomasti sysättynä toiselle korvalle. Sillä olivat olkapäät niin
voimakkaat ja musta kihara tukka. Minulla on hattu kuin vanhalla
herralla, minä olen raskas ja lihava ja kömpelö.
Pakotan itseni naurahtamaan ylenkatseellisesti tuolle vertailulle. Ja
teeskennellyn reippaasti minä kuljen Esplanaadin yli Kämpin
ravintolaa kohti, jonka oven päällä kiiluu kirkas sähkölamppu.
Mikä suloinen tunne nousta sinne ylös asuntoonsa, ravintolaansa,
numeroonsa! Oven raosta ojentaa niin ystävällisesti kätensä lasku, joka
»erehdyksien välttämiseksi annetaan joka päivä». Mikä kodikas tuoksu

tässä huoneessa! Mitä erinomaista järjestystä osoittavat aloittamattomat