Yksillä juurilla

Yksillä juurilla, by Beatrice
Harraden

The Project Gutenberg EBook of Yksillä juurilla, by Beatrice Harraden
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Yksillä juurilla
Author: Beatrice Harraden
Translator: Samuli Suomalainen
Release Date: April 2, 2007 [EBook #20960]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSILLÄ
JUURILLA ***

Produced by Tapio Riikonen

YKSILLÄ JUURILLA
Kirj.

Beatrice Harraden
Suomensi Samuli S. ["The Clockmaker and his Wife"]
Otava, Helsinki, 1902.

Oli myöhäinen ilta. Rankasti oli tullut vettä koko pitkoisen päivän, ja
yhä vieläkin sade pieksi kellosepän kyökin akkunaruutuja. Kellosepän
vaimo laski neuloimiksensa käsistään, pani muutamia pilkkeitä takkaan,
otti käsipalkeet tavalliselta paikalta, uunin oikealta puolelta, ja liehtoi
niillä sammuvaiset hiilet henkiin jälleen. Hän vilkaisi mieheensä, joka
istui työpöytänsä ääressä, uutterasti korjaillen taskukelloa.
-- Tuomas, -- sanoi hän, -- ethän sinä miten näe tehdä työtä noin
huonossa valossa. Minä panen sinulle kuntoon toisen lampun.
-- Jopa tämä on valmiskin, -- vastasi mies äreästi, nostamatta
silmiäänkään työstänsä.
Tuomas jatkoi korjaamistaan; vaimo neuloi edelleen. Huoneessa vallitsi
hiljaisuus; ei kuulunut muuta kuin emännän puikkojen kilkauksia ja
valkean ääressä istuvan mustan kissan kehräilyä. Vihdoin putosi
kellosepältä joku työkalu. Musta kissa hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi
kiidätellä sitä pitkin permantoa.
-- Hitto vieköön tuon kasin! -- murahti kelloseppä.
-- Älköönhän toki vielä! -- virkkoi pieni, vanha rouva. Tyynesti nosti
hän työkalun takaisin pöydälle ja alkoi silitellä loukattua elukkaa, joka
notkean hyppäyksensä perästä oli palannut entiseen toimeensa:
katselemaan valkeata.
Pieni, vanha rouva kumartui tuoliltansa ja pyyhkäisi kasvojaan. Hän oli
vanhan-aikuisia rouvia; kasvonpiirteet olivat terävät, ja kankeita
harmaita kiharoita riippui laihoille poskille. Silmät olivat kirkkaat,
läpitunkevat; otsa tiesi älyä; kasvoilla asui melkein levottomuutta
herättävä kiihkeä ilme.

Kelloseppä nousi viimein pöytänsä äärestä ja tuli istumaan leikatulla
selkämyksellä varustettuun tammisohvaan, jolla oli kaksikin tarkoitusta:
suojata ovesta tulevalta vedolta ja olla mukavana, jospa
vanhan-aikuisenakin, istumasijana.
Hän otti silmälasinsa nenältään ja piteli niitä käsissänsä.
-- No niin, Volumnia. -- virkkoi hän, -- huomenna meistä sitten tulee
ero. Ei tuo lähtö niinkään hauska ole, jos ilma tällaisena pysyy.
Kuuletkos, kuinka ulkona sataa?
-- Sadetta sinä kaiketi saat matkallasi, pelkään mä, -- sanoi vaimo. --
Muistanet kukaties, että huomenna on meidän häittemme vuosipäivä.
Silloin satoi kuin saavista kaataen, niinkuin nytkin. Se ei ollut oikein
hauska enne häiksi.
-- Eipä suinkaan, -- vastasi vanha mies, katkerasti myhähtäen. --
Ystävät ne kyllä koettivat minua estellä ottamasta sinua.
-- Aivan niin, -- sanoi vanha rouva kuivakiskoisesti; -- ystävät ne
minuakin koettivat estellä ottamasta sinua.
-- Olisit totellut heitä, Volumnia, -- huokasi mies, heittäytyen tuolin
selkämystä vastaan.
Volumnia Webster kohautti olkapäitään ja virkkoi:
-- Emme totelleet kumpainenkaan hyväin ystäväin neuvoja, ja siksipä
on meiltä mennytkin hukkaan viisineljättä ajastaikaa elämästämme.
Ikävä kyllä. Elämä on lyhyttä, eikä meillä ole oikeutta kuluttaa sitä
turhaan. Mutta inhimillisen laskun mukaan on meillä kummallakin
vielä parikymmentä vuotta jäljellä, ja se aika tulee meidän käyttää niin
hyvin kuin suinkin osaamme. Kaksikymmentä vuotta, -- jo siinä ajassa
ennättää yhtäkin saada aikoin.
-- Hassuinta kaikesta, -- sanoi kelloseppä, silitellen mustaa kissaa, --
hassuinta kaikesta, Volumnia, on se, ett'emme ole koskaan ennen tätä
ajatelleet. Sanopas nyt mulle, ollaksesi oikein vilpitön, onko sinulla

ollut yhtään hauskaa päivää minun seurassani?
Volumnia Webster miettimään.
-- Eipä juuri johdu mieleen, -- virkkoi hän tuokion kuluttua. -- Johtuu
vainenkin. Muistan ainakin yhden onnellisen päivän, jonka Lontoossa
vietin, kirjoja ja kuvateoksia katsellen. Mutta maltas: kun oikein
muistan, niin ethän sinä silloin minun seurassani ollutkaan. Ei, Tuomas,
ollakseni vilpitön, ei mieleni kiinny menneisyydessä mihinkään
hauskaan, missä sinä olisit ollut mukana. Tosiasia on, että meidän
välillämme on aina ollut juopa: se piiri, josta minä tulin, oli niin
kerrassaan toisenlainen kuin sinun maailmasi; eikä ainoastaan
olosuhteet, vaan koko meidän näkökantamme olivat niin erillaiset. Ja
sitä paitsi, minä olin sivistyneestä perheestä. Min'en tahdo olla tyly
sinulle, senhän tiedät, Tuomas, mutta samaa ei saata sanoa sinun
syntyperästäsi.
-- Tuota sinä olet sanonut minulle monta kertaa, -- vastasi toinen,
puoleksi harmissaan. -- Mahdollista on, ettäs olet unohtanut kaikki
muut velvollisuutesi, mutta yhtä et ole unohtanut, nimittäin välillisesti
tai välittömästi muistuttamasta, että sinun isäsi oli sotalaivaston
kapteeni, ja että minun isäni ei ollut sotalaivaston kapteeni. Mutta
mitäpäs tuosta! Kullakin pitää olla keppihevonen, enkä minä
todellakaan sinulta omaasi kadehdi. Äsken puheltiin hupaisista päivistä
ennen vanhaan, eikös niin? Sin'et sanonut muistavasi mitään hauskaa,
missä minä olisin ollut mukana. No niin, siinä kohden olen minä
pykälää parempi, Volumnia, sillä minä muistan erään varsin onnellisen
päivän, jonka yhdessä vietimme Winchesterin tuomiokirkossa.
Muistatko, kuinka me katselimme ristiretkeläisiä ja otimme selvää, ken
heistä oli ollut kerran, ken kahdesti, ken kolmasti Pyhässä Maassa?
Minusta nähden heidän intonsa oli hupsutusta, ja sinä, tapasi mukaan,
et ollut yhtä mieltä minun kanssani. Sitten menimme kaupungille ja
ostimme tuon seinäkellon. Kas