Valkaman perhe

Valkaman perhe, by Osmo
Lajula

The Project Gutenberg EBook of Valkaman perhe, by Osmo Lajula
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Valkaman perhe
Author: Osmo Lajula
Release Date: September 25, 2006 [EBook #19374]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
VALKAMAN PERHE ***

Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

Valkaman perhe
Kertomus
Osmo Lajula

Ensimmäisen kerran julkaissut Vihtori Kosonen 1908.

1.
Kirkas toukokuun päivä. Tänä keväänä oli aurinko aikaisin talven
vallan nujertanut. Vappuna olivat järvet jäistä vapaat, maa viheriöi ja
koivut olivat isolla hiirenkorvalla.
Valkaman kartano oli ison koivikon keskellä. Rannan puolelle,
puutarhan läpi oli aukaistu suora kuja, jota pitkin näki ison salin
ikkunoista Utuselän yli, sen toiselle puolelle parin peninkulman päähän.
Kukkulan takaa tuolla kaukana pisti esiin suippopäinen kirkontorni.
Nimismies Verner Arnold seisoi ikkunan edessä Valkaman kartanon
isossa salissa ja tuijotti ulos. Katse kiiruhti koivukujan vankkojen
pihtipielien ohi, suuren selän taakse, pysähtyi sitten ikäänkuin jotain
määrättyä nähdäkseen. Arnoldin väsyneet kasvot hiukan hymähtivät.
Nyt hän sen huomasi. Lähimmän kaupungin kirkontorni kohosi kuin
pieni piippa selkeää taivasta vasten.
Siellä oli huvia ja iloisia ihmisiä tuon kirkon läheisyydessä.
Arnold putisti päätään, kääntyi pois ikkunasta ja alkoi kävellä
edestakaisin salissa. Se oli iso komea sali. Seinillä riippui
öljymaalauksia. Perällä, keskiseinällä oli Valkaman kartanon
ensimmäisen Arnold nimisen omistajan kuva. Se oli ollut Verner
Arnoldin isä, Saksasta Suomeen saapunut karkulainen. Hän oli kertonut
suuresta aatelissuvustaan ja näyttänyt joitain sineteillä varustettuja
papereita, jotka muka olivat aateliskirjat. Suomalaiset niitä uskoivat,
sillä olihan Arnold ulkomaalainen, ja se oli jotain.
Verner Arnold tiesi hyvin noiden paperien sisällön. Hän pysähtyi,
katsahti kuvaan ja hymähti:
-- Vai aatelismies, sinäkin isä, hän itsekseen sanoi, pyörähti ympäri ja
kulki rauhattomana huoneesta huoneeseen.

Yhtä tyhjää oli kaikkialla. Kartanon toistakymmentä huonetta oli hyvin
sisustettu, mutta niissä oli yksi ainoa asukas, kartanon perijä ja omistaja,
nimismies Verner Arnold.
Hänen isänsä oli nainut Valkaman ainoan perijättären, kiusannut
vaimonsa kuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon.
Verner pääsi nimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle
tilalleen.
Mutta elämä oli hänestä ikävää, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisenä
päivänä hän oli käynyt naapuripitäjän nimismiehen luona. Siellä kului
yökin. Ikävyys oli haihtunut, mutta nyt se jälleen kaksinkertaisella
voimalla palasi. Väsytti ja hermostutti. Yksin hän ei viitsinyt juoda.
Arnold asetti kauluksen kaulaansa, otti silkkisen huivin ja sitoi sen
laskoksille rintamukseen. Vasemman käden nimettömässä kiilsi sileä
sormus. Arnold katsahti siihen kuin säikähtäen.
-- Ester parka! hän itsekseen hymähti, huokasi raskaasti ja lähti kiireesti
ulos.
Puutarhan sivua, korkean kiviaidan kuvetta johti tie rantaan. Korkeat
koivut tuuheine latvoineen varjostivat kapeata polkua ja lehväiset oksat
ylhäällä muodostivat kuin katon kulkijan pään päällä. Rannalla avautui
Utuselkä aavana kirkkaine laineineen, ja tuolla selän toisella puolella,
missä vastaiset maat toisiaan kaartaen lähenivät, näkyi veden pintaa
vasten musta juova. Se oli silta, jonka kaksi valvausta näyttivät kuin
vaanien tarkastelevan Valkaman kartanon kaukaista rantaa.
Vähän oikealle venerannasta, joka oli tien kohdalla, oli rakennettu
uimahuone ja höyrypurren "Asran", laituri.
-- Onko Asra jo kunnossa? kysyi Arnold pienehköltä nokinenäiseltä
nuorukaiselta, joka ahkerasti hääräsi pikku purressa.
-- Kyllä muuten, muttei ole vielä tarpeeksi höyryä.
-- Vai ei ole.

Arnold meni huvipurteensa, tarkasteli ja ihasteli siistejä, kiiltäviä
paikkoja. Hän katsahti kauvas ulapalle. Kirkontorni näkyi tännekin. Se
näkyi kaupungista. Kauvan katseli Arnold. Hänen pitkä solakka
vartalonsa keinui hiukan veneen liikkeiden mukaan. Ja vasta, kun
suurempi aalto voimakkaammin venettä heitti, hän horjahtaen
ajatuksistaan heräsi.
-- Kohota pian höyryä, Arvi, hän puhui rengille.
Savu kohosi nokisen mustana Asran pienestä savupiipusta. Mutta höyry
ei Arnoldin mielestä noussut kyllin nopeasti. Hän otti ison
petroolikannun ja heitti sen täyteisen palavaan uuniin. Kohta kohahti
kattilassa ja suhisi varaventtiilissä.
Arnold istui perässä ja Arvi konetta hoiti. Asran keula kääntyi suurelle
Utuselälle, kohti sillan vaanivia valvauksia.
Se oli Asran ensimmäinen matka tänä kesänä, ja se kulki kuin sillä olisi
ollut kova kiire petollisesti myöhästyttäneen levon jälkeen.
Valkaman isäntä istui ajatuksiinsa vaipuneena. Jo kolme vuotta hän oli
yksin asunut, melkein joka ilta pitoihin porhaltanut, huveja etsinyt ja
löytänyt. Talvisin suhisi lumi orhin reenjalaksissa, kesäisin höyrypursi
laineita halkoi.
Mutta tyhjältä oli tuntunut sittekin. Virantoimitus sujui huonosti,
kartanoa sai hoitaa arentimies. Tuloja oli kylläkin kymmeniä tuhansia,
mutta eivätpä ne sittekään jaksaneet tyydytystä tuottaa.
Arnold ei ollenkaan pitänyt omasta elämästään. Hän tahtoi ja oli jo
kauvan tahtonut elämänsä muuttaa. Ja vihdoin oli keinon keksinyt,
mennyt kihloihin ja päättänyt ensi kesänä häänsä viettää. Vielä parisen
kuukautta -- ja sitten.
Oma, vakinainen vaimo oli hankittava. Eikä se ollut liioin vaikeata
hänen miehelleen. Hän tahtoi ottaa sen, jota rakasti -- olipa köyhä tai
rikas. Oli sattunut köyhä kihlatuksi.

Kihlaus oli tapahtunut viime kevät-talvena. Omituinen sattuma.
Laskiaisena oli toimeenpantu rekiajot kaupungista Valkaman kartanoon.
Vieraita oli toista kymmentä hevoskuormaa. Arnold oli kotoaan
matkustanut kaupunkiin ja ajanut erään "naisystävänsä" kanssa.