Vaarallista väkeä | Page 2

Läheiseltä laiturilta, johon väkeä alkoi kokoontua, tuli kolme miestä
Vikin puutarhaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas mies, posket
sileäksi ajetut, harmaa tukka huolellisesti leikattu, hiukkasen kalju,
kaulus jäykkä ja kiiltävä ikäänkun suorastaan silitysraudan alta tullut.
Se oli laivanomistaja, kalakauppias, tehtaanomistaja, pankinpäällikkö
y.m.m. Klaus Hamre, kaupungin vanhin ja rikkain »talo».
Sitä, joka seurasi hyvin puettua ja siistiä rahamiestä, olisi saattanut
pitää rihkamakauppiaana, joka haki matkustavaisia heistä hyötyäkseen.
Musta nuttu oli kiiltäväksi kulunut, samoin musta kaulahuivi, joka oli
moneen kertaan kääritty kaulan ympäri. Hän tallusteli kengissä, jotka
olivat liian suuret. Tuhkanharmaa, tuuhea parta ympäröi paksua
neekerisuuta; hänellä oli melkein valkeat silmät ja pienet kuihtuneet
likaiset kädet. Puutarhaan astuessaan oli hän kompastua omiin
jalkoihinsa ja tuli siten tallanneeksi muutamia äsken istutettuja kukkia,

josta hän kuitenkaan ei ollut milläänkään. Tämä suurkauppiaan
vähäpätöisen näköinen seuralainen ei kuitenkaan ollut sen
vähäpätöisempi mies kuin kaupungin latinakoulun yliopettaja ja
paikkakunnan virallisen lehden toimittaja, Kristoffer Björnholt.
Björnholt oli sekä teologian ja filologian kandidaatti. Hän oli hyvin
oppinut mies. Kaikki, mikä tunki näihin omituisiin aivoihin, tarttui
kiinni ja jäi sinne ikuisiksi ajoiksi. Hänelle ennustettiin suurta
tulevaisuutta. Mies, jolla oli hänen ihmeellinen muistinsa ja
harvinainen järjestämiskykynsä ei saattanut välttää korkeimpia
arvonasteita.
Niinkuin sanottu oli hän kaupungin virallisen lehden toimittaja. Siinä
toimessaan oli hän tunnettu erinomaisesta aististaan, jolla hän jo kaukaa
vainusi kaikki yhteiskuntaa uhkaavat vaarat, ja siitä ankarasta kurista,
jossa hän piti puoluettaan. Ei missään lehdessä sitä paitse ollut niin
paljon »ankkoja» ja niin monta, useinkin hieman kaksimielistä vanhaa
pappistarinaa. Hänen lehtensä olikin yli maan kuulu ja miestä itseään
pelättiin pikku rannikkokaupungissa kuin kuolemaa. Hän, kuten
sanottiin, »pisti nokkansa jokaiseen pataan» koko kylässä, ja käytti
tietojaan hyväkseen taistellessaan niinkuin hän sanoi »yhteiskunnan
pyhimpien etujen puolesta». Rehtori pelkäsi häntä yhtä hyvin kuin
»tukkukauppias»: Hamre. Edellinen pelkäsi niitä salaisia tietoja, joita
Björnholtin arveltiin lähettävän mahtaville ystäville pääkaupunkiin;
jälkimmäinen pelkäsi hänen lehteään. Mutta ei häntä yksin puollettu
pelosta vaan myöskin sen vuoksi, että myönnettiin hänen todellakin
oivallisesti suojelevan mainituita pyhiä etuja vastustuspuoluetta vastaan,
joka oli pikku kylänkin niskoilla.
Viimeinen sisääntulijoista oli mies, jolla kaikki oli pyöreätä. Pää
hänellä oli pyöreä kuin pallo ja kalju, vatsa pyöreä, kädet pyöreät ja
korvat pyöreät ja niissä lyijyrenkaat. Se oli entinen laivuri, nykyinen
koroistaan eläjä Kurt Stubb.
»Te odotatte kai sisarenpoikaa?» Vik sanoi tukkukauppiaalle. Hänellä
oli syvä, kumea ääni. Hamre nyykäytti päätään ja istuutui viheriälle
penkille, joka oli portailla.

»Ja tiedättekö ketä muita me saamme odottaa?» yliopettaja kysyi
poraten keppiään syvälle äsken valmistettuun kukkapenkkiin.
Vik katsoi kysyväisesti häneen.
»Knut Holtia.»
»Vai niin --»
»Niin minä näin laivanisännän Holtin satamassa», sanoi entinen
laivankapteeni.
»Niinpä niin! Saamme taas valmistautua mellakkoihin», Björnholt
jatkoi. »Muistatteko häntä Vik? Työ väenkokouksessa? Ja asianajaja
Höjsenin lehdessä? Yllyttäjä, tulikekäle, rahvaan villitsijä parasta lajia.
Mutta sillä kertaa me teimme hänet mahdottomaksi. Minäpä melkein
luulen, että minä voin sanoa hänet sillä kertaa kunnolleen nutistaneeni.
Minä sain hänet äänestetyksi ulos työväenyhdistyksestä, klubista,
ateneumista -- niin, minä voin sanoa: äänestetyksi ulos hyvistä piireistä
tässä kaupungissa ja merkityksi kerrassaan koko maan sivistyneen
yleisön silmissä, Hän luupottikin tiehensä -- hän oli, niinkuin sanoin,
käynyt mahdottomaksi.»
»Niin, hän oli koko huimapää», kapteeni sanoi.
»Halpamainen mies», puuttui Hamre puheisiin ja nyrpisteli nenäänsä.
»Röyhkeä», Björnholt sanoi ratkaisevasti. »Muistatko, Hamre, vielä
sitä kertaa, kuin hän piti kuuluisan puheensa vapauden sankareista,
noista kotkista, jotka yläilmoista syöksyvät alas uinaileviin
yhteiskuntiin, iskevät kyntensä niitten kylläisiin, kunniamerkeillä
koristettuihin tyranneihin ja synnyttävät vähän terveellistä suuttumista
ja kauhistusta.»
»Perhanan hyvä muisti teillä on», Stubb huudahti oikein ihmetellen.
»Mutta leikkiä kai se kuitenkin oli?»
»Leikkiä? Leikkiäkö, ukko rukka? Hittoakin. Mutta kuulkaas jatkoa.

Huomaa se sinä Hamre; sillä sinua hän tarkoitti näillä kylläisillä -- --
Noo, siinä hän oli muuten oikeassa; sinä näytät siltä kuin sinä aina
olisit niin kylläinen, ylen kylläinen -- ha, ha, ha!» --
Kurt nauroi täyttä kulkkua. Vik ei myhähtänytkään. Hamre vähän
naurahti, mutta näytti samalla siltä kuin hän olisi maistanut jotain
katkeraa.
Björnholt jatkoi, jäljitellen keskustelun alaisen käytöstapaa ja liikkeitä:
»minä tiedän, että tätä miestä peljätään ja vihataan. Kuin hän taistelee
kummittelevia ennakkoluuloja ja tapoja vastaan, joita vallassa olijat
ylläpitävät ainoastaan valtansa tueksi, silloin me kaikki suljemme
häneltä talomme ja sydämmemme, vieläpä me päästämme
yhteiskunnan poliisit, nämä koristuksiin ja uniformuihin puetut
vetelykset hänen kimppuunsa, ajamme hänet maanpakoon tai annamme
hänen nääntyä jossain niistä monista vankiloista, joita yhteiskunnat
ylläpitävät niitä varten, jotka ilmaisevat hallitsevien halpuuden. Mutta
minä rakastan semmoista oivallista, kapinoivaa luonnetta, semmoista
kaikkea tyranniutta hehkuvasti vihaavaa, uhkarohkeaa henkeä, jota ei
mikään yhteiskunnallinen poliisi saata peljästyttää -- minä rakastan tätä
ylpeätä ja rohkeata miestä, jolla on tulevaisuuden kuva silmässään ja
minä tahdon ajaa hänen asiataan!»
»Perhanan muisti --», Kurt Stubb taas alkoi, mutta joutui niin oman
ihastuksensa valtaan, ettei päässyt pitemmälle.
Kornelia oli lähestynyt portaita ja kuunteli hämmästynein silmin
Björnholtin puhetta. Hän ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä nämä oudot
sanat merkitsivät; mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut
sepän ahjoon ja hengittänyt tulikuumaa ilmaa. Hän tunsi omituista
pelkoa, jotain outoa, kiihkeätä, hänestä tuntui, että oli lähellä jotain,
joka uhkasi kukistaa jokapäiväisen elämän rauhan. Mutta