Työn orja

Työn orja, by Eino Leino

The Project Gutenberg EBook of Työn orja, by Eino Leino This eBook
is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Työn orja
Author: Eino Leino
Release Date: December 20, 2004 [EBook #14385]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK TYÖN
ORJA ***

Produced by Tapio Riikonen

TYÖN ORJA
Kirj.
Eino Leino
1911.

[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja, Onnen
orja.]

1.
--Kah! Sinähän se olet?
--Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?
Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivat
sydämellisesti kädestä toisiaan.
He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talven Berlinissä,
jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossa hän oli ollut
tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.
--Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.
--Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.
--Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.
--Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.
--Saat paremman paikan?
--Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?
--Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.
He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotari ehdotteli,
että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminen katsoi
miettivästi kelloaan.
--Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä,
sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksen
kunniaksi.

--Sinä olet aina yhtä ahkera?
--Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. No
niin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi.
--Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi.
Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi.
--Sähköä se on henkinenkin sähkö.
He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisesti
ulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä
hänen asuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin.
Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.
Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässä
huoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviin
pilttuisiin.
Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyi
sitä tutkimaan.
--Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes.
--Tosiaankin!
Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.
Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäin
suuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi,
vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.
--Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi.
Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.
--Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.
Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaiseman

Strindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännälle
lahjoittanut.
Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa.
Mutta Topin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme
etevimmistä taideteoksista.
--Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerran
ajatuksensa. On se poika.
--Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.
--Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempi
vielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.
--Hyvään ja pahaan?
--Henkiseen ja aineelliseen, nauroi Topi.
--Minä puolestani etsin edelleenkin keskipistettäni.
Johannes sanoi sen enemmän leikillä kuin todella, sillä olihan hänellä,
ja juuri hänellä, henkinen keskipisteensä.
Siitä ei Topikaan tiennyt mitään. Se oli hänen unelmiensa määrä ja
työnsä tarkoitusperä.
Kukaan ei tiennyt siitä. Eikä hänellä myöskään ollut mitään halua
ruveta sitä ennen aikojaan maailmalle ilmoittelemaan.
Seurasi hetken hiljaisuus.
Johannes kysyi, milloin Topi oli tullut Berliniin.
--Tänä aamuna. Suoraan Münchenistä.
Hän oli sinne huvin vuoksi pistäytynyt. Hänellä oli myöskin
matkaseuraa.

--Keitä?
--Tietysti suomalaisia. Niitähän kohtaa nykyään kaikkialla. Hauskaa
väkeä muuten.
Topi luetteli eräiden suomalaisten liikemiesten nimiä, joukossa joku
taiteilijakin. Huvimatkailijoita ne olivat, Italiasta palailevia, jotka hän
oli äkki-arvaamatta Münchenissä yhdyttänyt.
--Olin juuri menossa Raatihuoneen kellariin, kertoi Topi, tiedäthän,
tuohon maanalaiseen viiniravintolaan, niin tulevat ovella vastaan
minua...
Mitäs muuta, tulijat olivat kääntyneet takaisin. He olivat istuneet koko
päivän yksissä ja päättäneet, koska he kaikki olivat kotimatkalla, palata
samassa matkueessa Berlinin ja Köpenhaminan kautta Helsinkiin.
--Ja missä he tällä hetkellä ovat?
--Museoissa. Taidetta tutkimassa.
Topi ei ollut viitsinyt seurata heitä sinne. Niin hän oli jäänyt yksin ja
tavannut Johanneksen. Mutta hän oli luvannut syödä päivällistä heidän
kanssaan Kempinskissä.
--Luonnollisesti! hymyili Johannes. Kenties veli tulee mukaan?
--En, Herran nimessä!
Johannes Tammisella oli vilpitön kauhu kaikkia maamiehiä kohtaan.
Varsinkin vihasi hän kaikkia tilapäisiä, ulkomailla tapahtuvia
tuttavuuksia, jotka solmittiin pelkän yhteisen isänmaan ja
kotipaikkatunteen hyllyvällä perustalla.
Äsken hän oli tehnyt silmänräpäyksellisen poikkeuksen tavoistaan,
suostuessaan tulemaan Topin kanssa hetkeksi tähän viinitupaan. Mutta
he kaksi olivat vanhoja tuttavia.
Kuitenkin hän jo nyt katui satunnaista heikkouttaan.

Olisi parempi, ajatteli hän, jos istuisin tälläkin hetkellä oman
työpöytäni ääressä.
Olihan se sittenkin hänen ainoa ilonsa. Ja ylimalkaan hänen mielestään
ainoa ihmisen arvoinen ilo maailmassa.
Tuttavuudet! Mitä ne olivat?
Kosteikkoja erämaassako? Eivät, vaan erämaita sille, jolla oli omassa
työssään kukkivat keitaansa ja kosteikkonsa.
Topi ei voinut arvata, miten epäystävällisesti toinen hänestä ja
ylimalkaan muusta maailmasta tällä hetkellä ajatteli. Mutta hän katsoi
Johannekseen kummastuneena.
--Kuinka niin? kysyi hän. Työ estää?
--Etupäässä työ. Mutta muutenkaan en missään tapauksessa suostuisi
tuohon seuraan tulemaan.
--Miksi et? Seura kuin seura.
--Suoraan sanoen: suomalaiset ovat viime vuosina ruvenneet todellakin
sietämättömässä määrässä matkustelemaan.
--Se voi