Työmiehen vaimo

Työmiehen vaimo

The Project Gutenberg eBook, Tiomiehen vaimo, by Minna Canth
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

Title: Työmiehen vaimo
Author: Minna Canth
Release Date: February 26, 2004 [eBook #11296]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TIOMIEHEN
VAIMO***

Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net
Project by Riikka Talonpoika and Tapio Riikonen

TYÖMIEHEN VAIMO
Viisinäytöksinen näytelmä
Kirj.
MINNA CANTH
1885

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
_Riston ja Johannan häähuone. Oikealla ovi sivuhuoneeseen,
vasemmalla ikkuna. Perällä ovi porstuaan. Huudetaan: »Morsian ulos!»
Esirippu nousee. Johanna seisoo morsiuspuvussa ikkunan edessä; Katri
ja Laura näyttävät valkeata molemmin puolin. Vappu seisoo
etunäyttämöllä oikealla. Taempana: Risto, Yrjö, Toppo, Kustaa, Heikki,
Janne, Lotta, Liisa, Leena-Kaisa ja Anna-Maija ym. häävieraita.

Ikkunan takaa kaikuu eläköönhuutoja._
RISTO. Mitä mietitte, Vappu? Eiköhän olisi hauskaa sentään olla tuolla
kohdalla.
VAPPU. Morsiamenako?
RISTO. Niin juuri. Kun vielä noin kunnioitetaankin. Seuratkaa pois
Johannan esimerkkiä ja ottakaa itsellenne mies tekin.
VAPPU. Enpä hänestä ole millänikään.
RISTO. Mutta minkätähden ei? Teille niitä kumminkin on tarjolla
sulhasia kuin kirjavia kissoja. Mikä arveluttaa?
VAPPU. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä.
RISTO. Te olette liian varovainen.
VAPPU. Parempi katsoa kuin katua.
(_Eläköönhuutoja kaikuu uudelleen. Johanna nyökäyttää iloisesti
päätänsä_.)
JOHANNA. Näettekö tuota tyttöä, joka on kiivennyt ylös aidalle kadun
toisella puolen.
KATRI. Tuotako, joka tuolla kuutamossa seisoo ja niin armottomasti
huiskii käsillään? Ihme ja kumma, ettei hän keikahda sieltä alas nurin
niskoin.
JOHANNA. Eikö se ole Homsantuu?
KATRI. Toden totta. Hän se on.
LAURA. Aivan selvästi. Jo minäkin hänet tunnen.
LOTTA. Homsantuuko tuo? Ei ikipäivinä. Homsantuuta ei ole nähty
kaupungissa puoleen vuoteen, mistä hän nyt sitten niin äkkiä olisi
tuohon pyrähtänyt.
JOHANNA. Sitä en tiedä, mutta hän se vain on. Lähetä, Katri hyvä,
joku käskemään häntä sisään.
KATRI. Älähän nyt. Homsantuutako sisään? Semmoisissa ryysyissä,
kun hän luultavasti on.
JOHANNA. Niin, mitä se tekee. Eihän vaatteet ihmistä pahenna.
KATRI. No, eipä silti.
(_Menee ovensuuhun ja puhuttelee hiljaa Heikkiä, joka sen jälkeen
lähtee ulos. Teetä tarjotaan_.)
LAURA. Vielä sinä kadut, että haetit Homsantuun tänne. Saatpas
nähdä, hän käyttäytyy sopimattomasti taas niinkuin ainakin.
JOHANNA. Mitä turhia. Ei Homsantuu ole niinkään häijy, kun häntä
vain hyvästi kohdellaan.

RISTO. Tahtoisinpa kuulla, mitä kuokkijat tuolla ulkona sanovat
morsiamestani.
YRJÖ. Kuulemattakin sen tietää, että he kiittelevät Johannaa siellä.
RISTO. Ja kadehtivat minua. Niin, niin, Yrjö, kuinka lienee sinunkin
laitasi. Monta vuotta kerrotaan sinun pitäneen Johannaa silmällä, mutta
minä tulin ja sieppasin yks' kaks' tytön sinulta.
YRJÖ. Mitä puhumme siitä. Hänellä oli valta ottaa kenet tahtoi. Sen
toki sanon sinulle, Risto: parhaimman kulta-aarteen sinä Johannassa
omaksesi sait.
RISTO. No, sinä et pane liikoja ollenkaan. Tiedättekö mitä? Kuusisataa
markkaa hänellä on rahoja pankissa, ihan valehtelematta, ja korkoja
vielä lisäksi. Jahka teille näytän. Otin Johannalta pankin vastakirjan jo
omaan huostaani. Katsokaapas tätä.
KUSTAA. Kuusisataa on, totta maarin. Voi, miekkoista. Kelpaa sinun
elää. Kunpa olisin minäkin yhtä onnellinen. Kuulitkos, Toppo?
Kuusisataa markkaa tuo kullan poika sai vaimonsa myötäjäisiä.
Emmekö lähde mekin naimaan.
TOPPO. Helkkaria kanss'. Eihän niitä rikkaita tyttöjä kumminkaan joka
miehelle riitä. Toiset saavat tyytyä köyhempiin taikka olla ilman. Ja
minä puolestani olen ennemmin ilman, niin saan elää niinkuin itse
tahdon.
KUSTAA. Älä sano. Köyhänkin kun ottaa, niin saapa yhtäkaikki sen,
joka housut paikkaa, ettei tarvitse polvet ulkona käydä. RISTO. Niin, ja
mikä siinä on, ettei mies saisi elää niinkuin itse tahtoo, vaikka akankin
ottaa. Loruja? Tupakkaa piippuun, miehet.
KUSTAA. Mutta kyllä minä sentään ennemmin rikasta haluaisin,
minäkin. Paha vain, ettei niitä ole juuri niin hyllyltä otettavissa, niillä
kun tavallisesti on monta pyytäjää. Millähän mahdilla sinä, Risto, sait
tuon Johannan taipumaan, olisipa hyvä tietää.
RISTO. Mitäs maksat, jos sanon sen sinulle?
TOPPO. Älä huoli luvata mitään, Kustaa. Minä tuon konstin neuvon
sinulle maksutta.
RISTO. Sinäkö? No, annahan kuulla.
TOPPO. Mitäs siinä muuta, kun vetää tyttöjä hiukan nenästä. Ja se on
helposti tehty, sillä maailman menosta ne poloiset eivät tiedä, ei paljon
mitään.
JOHANNA. Mutta muistakaa minun sanoneeni: Homsantuusta tulee

vielä ihminen, jahka aikaa kuluu.
LAURA. Tuosta hurjasta? Ei ikinä. Semmoinen se on kapine. Jota ei
saa työhön talttumaan, ei vaikka ihmeitä tekisi. Kerrankin, kun oli
apunani vaatteita huuhtomassa, niin alkoipa hyötä hyviään tanssia
avannolla. Mitä mustalaista lienee pannutkaan, mutta ei ruojalle olisi
mikään voinut nauramatta olla. Ajatelkaas, kun hame oli vyötäisistä
saakka niin jäässä, että seisoi kankeana ympärillä ja tämä vain lentää ja
pyörii pitkin iljannetta kuin tuulispää. Johan semmoisesta ihmistä tulisi.
Kyllä kai!
LIISA. Älä sano. Soisisen emäntä Riistavedeltä kehui Homsantuuta
maasta taivaaseen tässä tuonnoin. Kuuluu olleen heillä koko kesän ja
tehneen työtä kuin hevonen.
JOHANNA. Kas sitä vain.
LIISA. Mutta pilkkanaan olivat sittenkin pitäneet, tyttö parkaa,
varsinkin nuoret hurjapäät. Tietäähän niiden. Miten malttavat olla
ilkeyksiään tekemättä.
KATRI. Jospa hän antoi heille syytä.
LIISA. Vielä mitä.