Totta ja leikkiä | Page 2

tuo kukkien loisto?
Samassa kuului kovia askeleita etehisestä. Neitonen säpsähti ja lensi
tulipunaiseksi. Minäkin loin uteliaana katseeni oveen päin, jonne
neitonen oli kiirehtinyt.
Ovi aukeni samassa ja sisään astui -- -- -- niin -- -- --
Nainen hän oli. Hame oli hyvin lyhyt, tukka vielä lyhyempi. Päässä

miesten hattu, hameessa tasku kummallakin puolella ja kädet hameen
taskuissa.
"Oletko sinä nukkunut näin kauan, unikeko?" huudahti hento neitonen
suudellen kummitusta hellästi molemmille pulleille poskille.
"Niinpä kyllä, kyyhkyseni", nauroi kummitus, "pitäisihän sinun jo
tuntea minun pahat tapani."
Yhdessä he astuivat sitten pöytänsä luo puhellen puoliääneen.
Kummitus asettui mukavasti istumaan, nosti toisen jalkansa ristiin
polven yli ja nojasi tuolin selkään sekä alkoi sitten tutkivasti tähystellä
minua silmilasiensa läpi.
Koetin näyttää niin vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta kuin suinkin, sillä
tunsin että katse oli ankara ja syyttävä. Hän näkyi olevan tyytyväinen
käytökseeni. Katse lauhtui ja hän sanoi jotain puoliääneen sille pienelle
ja hennolle. Tämäkin nyt loi aran ja pelokkaan katseen minua kohti.
Ruokasali alkoi samassa täyttyä vierailla. Äskeinen tunturiseurue tuli
nauraen ja puhellen sisään aloittamaan aamiaistaan.
Joukossa huomasin erään tuttavani, rouva Dahlin Helsingistä. Hän
näytti jo olevan vallan kotonaan täällä, kuten kaikkialla, missä hän
liikkui, ja tuttu jok'ikisen kanssa. Menin häntä tervehtimään enkä
malttanut olla kysymättä ketä nuo kaksi tuolla sinikellojen ääressä
olivat.
"Vai ette tunne edes heitäkään", ihmetteli rouva Dahl. "Se on neiti
Västman, tuo merkillisen näköinen. Neiti Hanna Västman. Me
sanomme häntä tavallisesti Fästmanniksi -- hi, hi, hii!"
"Entä tuo hento, vaalea?"
"Se on Sissi Ström. Molemmat ovat kansakoulunopettajia jostakin
Kråkvinkelistä, jonka nimeä en muista."
"Onko hänkin opettaja, tuo pieni? Hän näyttää niin lapselliselta."

"Lapselliselta? Hi, hi, hii! Vai lapselliselta! Kun ei ole huolia, niin sitä
kai pysyy lapsellisena."
Rouva Dahlilla oli epämiellyttävä tapa aina tyrskähtää nauruun, eikä
kukaan voinut tietää nauroiko hän omalle sukkeluudelleen vai
puhuteltavansa tyhmyydelle.
"Hän on rikas, neiti Ström", jatkoi rouva Dahl, "mutta hän on ruvennut
kansakoulunopettajaksi pelkästä innostuksesta hyvään asiaan -- tai
Fästmanniin, hi, hi, hi, hii!"
Ja sitten hän hävisi laskemaan leikkiä parin äskentulleen herran kanssa.
Vielä samana päivänä neiti Västman esitti itsensä ja toverinsa minulle.
Rouva Dahl kysyi pidinkö sitä kohteliaisuutena vai epäkohteliaisuutena
ja kun sanoin että se epäilemättä oli kohteliaisuus, varoitti hän minua
vajoamasta suuruudenhulluuteen.
"Fästmanni ei ole koskaan vielä uskaltanut esittää Sissi Strömiä
kenellekään, mutta nähtävästi hän pitää teitä liian vaarattomana, jotta
voisitte tulla hänen rivaalikseen, hi, hi, hii!"
Ennenkuin ennätin vastata, oli rouva Dahl jo liehunut muitten
sanatorion vieraiden luo kertomaan tuota merkillistä tapausta.
"Rivaaliksi!" Oliko hän aivan mieletön? Mitä rivaalisuutta
tuommoisessa tapauksessa saattoi tulla kysymykseen?
Tuoko lienee kumminkin vaikuttanut minuun, en tiedä, mutta
vaistomaisesti vältin neiti Strömiä, jonka avuttomuus suorastaan
tympeytti minua. Hän ei näyttänyt uskaltavan sanoa sanaakaan tai
ajatella ajatustakaan, ellei neiti Västman sitä ollut ensin hyväksynyt. Ja
sitten hänellä oli alituinen suutelemisinto.
Neiti Västman ei ollenkaan näyttänyt pahastuvan, että selvästi osoitin
välinpitämättömyyteni hänen ystäväänsä kohtaan. Päinvastoin se tuntui
melkein miellyttävän häntä. Hän kävi yhä ystävällisemmäksi minua
kohtaan ja tahtoi hyvin mielellään keskustella kirjallisuudesta ja

kaikenlaisista nykyajan virtauksista. Eikä hän pahastunut siitäkään, että
minä verraten jyrkästi kieltäydyin vastaanottamasta papyrossia, jonka
hän päivällisen jälkeen minulle tarjosi. Itse hän aina sanoi polttavansa
pari ruuan jälkeen. Se vaikutti niin rauhoittavasti. Rouva Dahl sanoi,
että minä vaikutin vielä enemmän rauhoittavasti, koska neiti Västman
ei nähtävästi yhtään luullut minusta sitä samaa kuin muista, että
nimittäin kaikkien ainoana päämääränä oli ryöstää Sissi Ström pois
häneltä.
Mutta sitten tuli se suuri muutos.
Eräänä päivänä tuli sähkösanoma, joka ehdottomasti pakoitti neiti
Västmanin matkustamaan pois pariksi viikoksi. Mutta Sissin täytyi
jäädä sanatorioon hermojaan hoitamaan.
Niin sanoi neiti Västman.
Lähtöpäivän aamuna Sissin silmät olivat yön itkusta niin turvonneet
että hän näytti puoli sokealta. Neiti Västmankin tuntui hieman
levottomalta ja tuon tuostakin hän siveli leukaansa vasemmalla
kädellään, samalla kun hän oikealla taputti Sissiä hiukan umpimähkää,
milloin olalle, milloin vyötäisille.
Asema oli aivan lähellä sanatoriota ja minäkin läksin sinne saattamaan
neiti Västmania ja mahdollisesti pelastamaan Sissiä suistumasta junan
alle. Niin arvelin. Eikä se arvelu niin vallan turha ollutkaan.
"Vielä yksi muisku!" itki Sissi junan ollessa jo liikkeellä ja yritti hypätä
vaunun portaille.
"Ottakaa hänet! Heti paikalla!" komensi neiti Västman minua, ja
totellen kuin kenraalia iskin kiinni Sissin kyynäspäähän vetäen hänet
pois junan luota. Se meni menojaan ja siinä minä nyt seisoin tuon
avuttoman olennon kanssa. Vein hänet huoneeseensa, jossa hän tahtoi
olla yksin surunsa kanssa, ja läksin ruokasaliin.
"Nyt me lyömme Fästmannin pois laudalta!" riemuitsi rouva Dahl.
"Saatte nähdä että tästä vielä alkaa toinen leikki." Ja hän vilkasi

voittoisasti kahteen suomalaiseen insinööriin ja yhteen ruotsalaiseen
tohtoriin päin, jotka olivat jo viikkokauden olleet hänen uskollisena
kunniavahtinaan sanatoriossa.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyin minä.
"Minä uhraan vaikka molemmat insinöörit hyvän asian vuoksi ellei
muu auta, hi, hi, hii!"
"Entä tohtorin?" kysyin minä.
"Varjelkoon! Jotain kai minun täytyy saada itsekin pitää!" Ja hän liehui
pois tohtorinsa luo.
Hetken perästä tuli Sissi ruokasaliin ja asettui traagillisena yksinäisen
pöytänsä ääreen. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli rouva Dahl
hänen vieressään.
"Pikku neiti Ström! Elkää toki istuko noin