Tieni varrella tapaamia 2 | Page 3

vaatinut minua
edustamaan itseään Parisissa pidettävässä naiskongressissa keväällä
1896, koska muka olin niin lähellä tätä maailmankaupunkia. Opiskelin
nimittäin siihen aikaan Zürichin yliopistossa. Olin kaikin tavoin
vastahakoinen. Tiesin, että sellainen matka kysyisi koko lailla aikaa ja
veisi ajatukseni päätehtävästäni ja sitten olin pari vuotta yhtämittaa
puhunut ja lukenut saksaa ja sillä aikaa oli muutenkin puutteellinen
ranskankielentaitoni vajonnut jonnekin niin syvälle aivokoppaani, että
tuntui aivan mahdottomalta saada se sieltä yhtäkkiä esille.
Kieltäytymiseni eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitään. Kehoittavia
kirjeitä seurasi vieläkin kehoittavampi sähkösanoma, eikä lopulta ollut
muuta neuvoksi kuin sulkea kurssikirjat ja ruveta lukemaan ranskaa,
kyhätä kokoon kongressissa pidettävä esitelmä ja ryhtyä muihinkin
pieniin valmistuksiin. Onneksi oli pääsiäisluvan aika, eikä tarvinnut
laiminlyödä luentoja.
Kaikki tämä vaikutti kuitenkin, etten ensinkään keveällä mielellä
lähtenyt Parisia kohti, enkä liioin tuntenut mitään iloa perille päästyäni.
Läpi yön olin matkustanut, levännyt sitten joitakuita tunteja siinä
pienessä hotellihuoneessa, jonka eräs tuttava oli minulle suositellut ja

astuin senjälkeen ihmisvilinässä kadulla.
Yhtäkkiä kuulin iloisen äänen mainitsevan nimeni. Katsoin ylös ja
edessäni seisoi Minette Donner puolisoineen.
»Voi, miten aika kuluu nopeasti», huudahti hän tervehdittyämme, »olin
juuri hiljattain läsnä siinä Unionin kokouksessa, missä liitto päätti
pyytää teitä itseään edustamaan, ja nyt me jo tapaamme toisemme
täällä». Kuultuaan, ettei minulla ollut mitään erityistä ohjelmaa sinä
päivänä, ehdotti hän, että tulisin heidän kanssaan päivällisille. Nyt sitä
otettiin vaunut ja ruvettiin ajelemaan Parisin loppumattomia
bulevardeja ja Minette Donner, joka oli ollut siellä kymmeniä kertoja ja
tunsi sen miltei yhtä hyvin kuin Helsingin, rupesi esittämään minulle
sen loistorakennuksia ja eri osia, liittäen usein esittelyynsä: »Katsokaa
nyt kuinka iloiselta ja hymyilevältä kaikki täällä näyttää!»
Päivällistä syödessämme oli sitten m. m. kysymys siitä esitelmästä,
joka minun oli pitäminen, ja minä kerroin, miten olin kymmenen
päivää aamusta iltaan lukenut ranskaa ja matkalla tullessani harjoittanut
kongressissa sanottavani ulkoa, jotta voisin esittää sen aivan vapaasti,
ilman paperia. Se huvitti häntä suuresti ja nyt hän tahtoi kuulla, miten
osasin sen lausua ja siinä seurasi kokonaiset pienet kokeet. »Oikein
hyvin», sanoi hän ystävällisesti rohkaisten.
Sinä päivänä, jolloin minun oli esiintyminen, oli hänkin läsnä
kongressissa ja iloitsi suuresti siitä, että myöskin meidän pieni
maamme sai olla mukana siellä, missä maailman suuret ja tunnetut
olivat koossa, ja että tiedot meidän naistemme työstä ja voitoista
otettiin siellä vastaan hyvin suosiollisesti. Samana iltana istuimme vielä
yhdessä _Cafée de Régencessa_ toistaen päivän tapahtumia ja kun
siellä oli pari muutakin suomalaista, joiden kanssa aina olin tottunut
puhumaan suomea, kääntyi keskustelu yhtäkkiä suomenkieliseksi.
Huomattuani, ettei Minette Donner senjälkeen ottanut siihen osaa,
pyysin anteeksi ja ehdotin, että me vaihtaisimme kieltä. »Ei mitenkään»,
sanoi hän, »puhukaa te vain suomea, minä kuuntelen sitä mielelläni ja
ymmärrän kaikki, vaikken itse osaakaan sitä puhua».
Seuraava muistoni Minette Donnerin suuresta avuliaisuudesta on

vuodelta 1898. Olin kotimaahan palattuani ollut miltei pakoitettu
rupeamaan naisasialehti »Nutidin» toimittajaksi, jotta se ei olisi kuollut
sen toimittajan matkustaessa Italiaan. Mutta se oli, kuten naisten lehdet
yleensä, pieni ja vähäpätöisen näköinen. Käännyin silloin Minette
Donnerin puoleen ja kysyin, eikö hän tahtoisi kutsua luokseen
muutamia asiasta innostuneita ja vaikutusvaltaisia naisia, joille saisin
esittää sellaisen aikakauslehden tärkeyden ja kehoittaa heitä sitä
rahallisesti kannattamaan, niin että se edes voisi ilmestyä hiukan
laajennetussa muodossa. Hän oli heti valmis ja istuutui kirjoittamaan
kutsukirjeitä parille kymmenelle henkilölle, jotka sitten määräpäivänä
olivat iltapäiväteellä hänen kauniissa kodissaan. Tulos
neuvotteluistamme oli kaikin puolin tyydyttävä. He takasivat lehdelle
niin paljon varoja, että sen sivumääriä saattoi tuntuvasti lisätä, vieläpä
panna toimeen palkintokirjoituksiakin, jotka aina vilkastuttavat
toimintaa.
Juuri tuo nopeus, joustavuus ja toimeliaisuus oli niin miellyttävä piirre
Minette Donnerissa. Hän ei lykännyt asiaa, jonka näki hyväksi ja
kannattamisen arvoiseksi, kaukaiseen tulevaisuuteen, vaan kävi siihen
heti kiinni. Ja itsellään hänellä myöskin aina oli paljon aloitteita, jotka
hän tahtoi saada toteutettua. Ei hän silloin laskenut aikaansa, ei
vaivaansa, eikä menojaan. Hänellä oli esim. erityinen kalustamistaito, s.
o. taito asettaa huonekalut niin, että ne muodostivat miellyttävän
kokonaisuuden, että jokainen esine joutui juuri sille paikalle, mihin se
parhaiten sopi. Hän tunnusti kerran, puhuessamme tästä, että hän aina
tullessaan ihmisten luo, ajatuksissaan, muutteli hiukkasen heillä olevia
kaluja ja niinikään sommitteli niiden värit vähän toisenlaisiksi. Ja
luonnollista onkin, että se, kellä on personallista makua, ei voi
rauhallisesti katsella sitä personattomuutta ja kaikenlaisen rihkaman
kasaamista, jota tapaa useimmissa kodeissa -- olivatpa ne sitten vaikka
varakkaidenkin henkilöiden omistamat. Minette Donner tahtoi näyttää,
ettei varat ja komeat kalut mitenkään olleet päätekijänä kodikkuuden
aikaansaamisessa, vaan kauneusaisti, johon yhtyi käytännöllisyys ja
tarkoituksenmukaisuus, ja siksi hän kerran järjesti Sörnäisiin n.k.
mallihuoneen, jota ken tahansa oli tervetullut katsomaan ja josta sitten
saattoi ottaa kaikenmoisia aiheita.

Toimin siihen aikaan Raittiusyhdistys Koiton naisosaston
puheenjohtajana ja kun me sunnuntaiaamusin olimme kävelemässä,
poikettiin tähän mallihuoneeseen ja katseltiin sitä sekä kokonaisuutena
että tutkittiin kaikkia sen eri osia. Huonekalut olivat toisaalta niin
yksinkertaiset, että kuka kirvesmies tahansa, puusepästä puhumattakaan,
kykeni sellaiset valmistamaan, ja toisaalta niin käytännölliset, että joka
kalu saattoi palvella paria, kolmea tarkoitusta. Hauskasta sälesohvasta
syntyi yöksi vuode, pöytä oli samalla säilytyspaikka, jonne pääsi sen
levyä hiukan siirtämällä. Toinen pöytä saatiin siten, että ikkunalautaan
oli kiinnitetty levy,