The Bravo of Venice | Page 2

tawasta työpaikalla ja Nikki oli samanlainen kuin oli
ennenkin ollut.
Eräänä aamuna menin sinne, ennenkun kaikki työmiehetkään oliwat
kerinneet tulla. Poissa=olewat tuliwat kiireenkynttä ja niiden muassa
Nikkikin. Hän käweli erillään muista alakuloisen näköisenä ja kulki
aiwan minun ohitseni. Minä sanoin hänelle hywää huomenta, hän loi
minuun synkän katseen ja wastasi tuskin kuultawasti ohimennessään.
"Hei, Nikki! Olethan taasen niin matapäinen ja kurjan näköinen, että
luulisipa sinun jo näin warhain syöneen kokonaisen kannun etikkaa.
Pois kaikki happamuus, sillä semmoinen meno ei kelpaa", huusi eräs
työtoweri leikillisesti Nikille.
Oli kylmänlainen kewät=ilma ja maa oli iljamella.
Suulas mies käwi Nikkiin käsiksi ja alkoi häntä kaikin woimin
nujuuttaa; sen teki hän lämmittääkseen itseään ja toista ja ehkäpä
pudistaakseen Nikistä pois tuota ainaista noloutta.

"Woithan olla rauhassa", sanoi Nikki ja riuhtasi itsensä irti.
Mutta woimistelun haluinen mies ei helpoittanutkaan niin wähällä. Hän
tauristi toistamiseen Nikkiin kiinni ja koetti kaksinkertaisella innolla
rujuuttaa häntä. Nikin tila näytti hywin tukalalta. Hän ei ottanut yhtään
wastaan, koetti waan waroa, ettei toinen olisi saanut häntä kowin
suureen häwiöön. Yht'äkkiä riuhtaisi hän woimallisella ponnahduksella
taas itsensä irti. Wastustajan kynnet kirposiwat semmoisella woimalla,
että hän ponnahti kauwas takaperin, hänen jalkansa luiskahti ja
kadottaen tasapainonsa kaatui hän niinkuin ranka takaraiwonsa kiween.
Kauhea hätä walloitti koko työwäki=ryhmän. Mies makasi siinä niin
herwotonna, ettei karwanjuuri tärähtänyt. Nikki wapisi niinkuin
haawanlehti, mutta yhtäkaikki oli hän ensimmäisenä wamman saanutta
auttamassa. Kun hän saatiin toiseen asemaan, huomattiin, että miehen
takaraiwolla oli iso haawa, josta wuoti paljon werta.
"Hän on kuollut, hänen pääluunsa on rikki", ruwettiin nyt miehissä
huutamaan.
"Hywä Jumala? Tahtomattani tein tämän. Se wielä piti tulla ja nyt
joudun aiwan syyttömästi wankeuteen", päiwitteli Nikki, ja hän raukesi
niin katkeraan suruun, että hänen hartiansa jytisiwät sisällisestä
tuskasta.
"Karkaa silloin kun wielä aika on", kehoitti joku joukosta.
"Sitä en tee. Mieluummin kärsin, tulkoon wielä mitä tulkoonkin; minä
olenkin luotu kärsimään" sanoi Nikki surunsa seasta.
Minun käwi kowin säälikseni Nikki paran tukala asema.
Kun olin wähin tottunut haawoja hoitamaan, menin kiireesti tutkimaan
wahingon saanutta miestä. Oitis huomasin minä, että hän oli waan
pyörtynyt, eikä suinkaan kuollut. Meluawalle joukolle ilmoitin silloin,
ettei waara ollut niin suuri kuin luultiin ja melu kohta taukosi. Minä
otin ensi töikseni werenjuoksun kiinni ja tuotatin wettä, jolla huuhtelin
hänen kaswojansa. Se waikutti niin paljon, että mies wirkosi ja nousi

istumaan.
Haawa pestiin ja sidottiin niin hywin kuin semmoisissa tiloissa
mahdollista oli, ja sitten lähdin minä saattamaan häntä majapaikkaansa.
Nikki ei woinut jäädä työhön, sillä hänen mielensä oli kowin
jännityksissä tuon kowanonnen kohtauksen tähden; paitsi sitä tahtoi
hän hänen tähtensä haaksirikkoon joutuneesta työkumppanistaan pitää
niin likeistä huolta kuin suinkin woi.
Kun saimme sairaan majapaikkaansa, pyysi Nikki hartaasti, että
hoitaisin edelleenkin häntä, maksoi mitä maksoi.
Sen lupasinkin tehdä.--Tuntui siltä, että hän rupesi antamaan
luottamusta minulle; hän oli puhunut jo minun kanssani kenties
enemmän kuin kenenkään muun. Jäljestäpäin huomasinkin, että koko
tuo edellä kerrottu turma oli onnen potkaus, sillä ilman sitä kenties ei
olisi koskaan saatu selwille hänen umpimielisyytensä syytä.
Minä käwin useasti sairaan luona, siiwoamassa ja sitomassa hänen
haawaansa. Joka näkemä kyseli Nikki, kuinka sairas woipi ja mitä
toiwoja hänestä on? Minä ilmoitin hänelle arweluitani enkä sanonut
pitäwäni sitä niin erittäin waarallisena. Silloin hän aina tawallisesti
huokasi.
"Te salaatte jotakin minulta, sen näen selwästi. Sanokaa suora totuus,
minä woin sen kuulla ... mitä luulette? Onko pääluu rikki?" sanoi hän
eräänä kertana hywin hätääntyneenä.
"En suinkaan minä käsitä sen rikki olewan, sillä eihän tuohon ole
ilmestynyt mitään kuumettakaan, waikka nyt on jo kolmas wuorokausi",
sanoin minä.
"Mutta se saattaisi wielä tulla", sanoi hän ja huokasi taas.
"Minä en salaa teiltä mitään, kun ette te waan salaisi minulta jotakin",
jatkoin minä.
Hän säpsähti nähtäwästi, loi minuun pikaisen silmäyksen ja lähti

sanaakaan sanomatta pois.
Jonkun päiwän perästä menin minä eräänä iltana hänen majapaikkaansa.
Hän oli kynttilän walolla kirjoittamassa. Minut huomattuaan näytti
kowa hämmennys hänet käsittäwän, sillä kiireesti pisti hän
kirjoitusneuwot pöytälaatikkoon.
"Onko mitään tapahtunut? Kuinka hän woipi? Eihän waan kuume ole
ilmestynyt?" kysyi hän yhteen henkäykseen.
"Hän on kohta aiwan terwe ja minä woin wakuuttaa, ettei teidän
tarwitse sen asian wuoksi huolehtia yhtään wähää", sanoin minä
hänelle.
"Oikeinko totta?" kysyi hän puoli=iloisesti.
"Se on niin totta kuin minä tässä. Ettekö te koskaan woi luottaa muiden
ihmisien sanaan?" kysyin sitten wähän kummastuksissani.
"Kyllä kaiketi niinkin, mutta olenpa maailmassa huomannut senkin,
ettei ole kaikkien sanoihin luottamista", sanoi hän ja waipui
ajatuksiinsa.
"Mitä te kirjoititte, koska näyitte kirjoittawan, kun ma tänne tulin?"
kysäsin minä.
"Niin, eihän se ollut mitään. Enhän minä oikeastaan osaakaan
kirjoittaa ... piirtelen waan aikani kuluksi ... ei se ole mistään kotoisin ...
ilman aikojaanhan se on", hätäili hän.
"Ettekö anna minun katsoa kirjoitustanne?" pyytelin minä.
"Mitäs Jumalan tähden ... ei niissä ole mitään katsomista. En ole wielä
näyttänyt niitä yhdellekään työkumppaneistanikaan, kuinka sitten teille
woisin näyttää", sanoi hän ujostellen.
Minä olin tullut siinä mielessä, että saisin tietooni hänen
synkkämielisyytensä syyn, mutta huomasin hänet wielä liian ujoksi ja
sen wuoksi heitin asiani sillä kerralla sikseen.

Wamman