The Bravo of Venice | Page 8

totisemmaksi.
"Oh, en--mitäs Jumalan tähden minä--enhän mitään mieluisemmasti
halua kuulla kuin elämän kokemuksia", sanoin hänelle änkyttäen
wastaukseksi.
"Minä olen nyt niin yksinäni kuin yksinäinen honka autioksi palaneella
salolla, jonka tywen kulowalkea on turmiolle polttanut, mutta joka
kuitenkin koettaa wielä seisoa ja pystyssä pysyä kolkossa, autiossa
seudussa. Ja kuitenkin on minullakin kerran ollut perhe, jonka kanssa
olen iloinnut ja surrut, ja joiden kanssa olen kokenut onnea ja
onnettomuutta", sanoi pastori ja hänen äänensä wärähteli.
"Kuinka se sitten niin on ollut? kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle

uteliaasti ja kehoittawaisesti.
"Minulla oli nuoruuden ystäwä; Kalle oli hänen nimensä. Hän oli
maanmittarin poika ja asui aiwan lähellä minun kotiani. Pahaisista
paitaressuista pitäen kaswoimme me samalla salolla, saman järwen
rannalla juoksentelimme, löimme leikkiä, otimme rannan litteillä
kiwillä woileipiä järwen tyyneltä pinnalta ja tappelimme tawasta
yhdestäpuolen kylän poikien kanssa ... niin, kaikki ilot ja surut tuliwat
sillä tawalla jaetuksi ja me kaswoimme ikäänkuin yhdeksi sieluksi ja
sydämeksi. Ennen pitkää tuli meistä kuitenkin hywät ystäwät kylän
poikien kanssa, sillä entiset riidat unhotettiin ja silloinpa tuli elämä
hauskaksi. Pallonlyönnissä ja muissa kisoissa riisuttiin kengät jaloista
ja tallustettiin paljain jaloin polttawalla kesäisellä hiekkanummella, ja
silloin wallitsi yleinen riemu. Luulenpa, että se oli elämäni onnellisin
aika, sillä kaikki huokui elämää ja ystäwyyttä. Ei mitään eroitusta ja
rajoitusta; kaikki oliwat weljiä ja sisaria. Ei mitään surua ja murhetta, ja
tulewaisuus--siitäpä huolimme wiisi, sillä semmoista ajatusta ei
juohtunut mieleemmekään.
Kalle ja minä temmattiin kuitenkin äkisti pois tuosta wallattomasta ja
murheettomasta lapsimaailmasta. Wanhempamme ilmoittiwat
yksiwakaisesti, mutta wakawasti meille, että meidän oli lähteminen
kouluun, tuonne kaukaiseen kaupunkiin, missä emme enään saisi
tawata ainuttakaan entisistä kisakumppaneistamme. Kowan apeaksi
käwi mielemme, ajatellessamme sitä elämän muutosta, mikä oli nyt
edessämme. Nyt oli jättäminen rakkaat wanhempamme, kaikki
ystäwämme sekä suruton, huoleton, maailmasta wäliäpitämätön
elämämme ja lähteminen tielle tietymättömälle, outojen ihmisien
käskettäwäksi. Joku waistomainen aawistus sanoi meille, että
wanhempiemme hellä huolenpito nyt oli lopussa ja etteiwät
tästäpuoleen enää pienet itkut ja walitukset mitään auttaneet. Kaiken
tämän käsitettyämme itkimme monta itkua ja surimme monta surua; ne
oliwat ensimmäisiä laineita tulewista elämän suruista. Tämä kaikki ei
auttanut kuitenkaan mitään, sillä se oli wanhempiemme tahto, joka oli
korkein tuomio=istuimemme, ja sitä oli totteleminen.
Nyt ruwettiin kutomaan, ompelemaan, pesemään ja paikkaamaan.

Ohraisia näkkileipiä leiwottiin, jotka syrjiin painetuista pienistä
reijistänsä pujoteltiin parittain lankaan solmielluilla puikoilla toisiinsa
kiinni; kun tämä temppu oli saatu tehdyksi, ripustettiin ne orsille
kuiwamaan. Wihdoin tuli se päiwä, jolloin kuiwuneet näkkileiwät
toistamiseen työnnettiin lämpymään uuniin; sieltä otettua sullottiin ne
korkeihin, saranallisilla kansilla ja lukoilla warustettuihin tynnyreihin.
Renki Pekka woiteli työkärryjä kartanolla ja köytteli matkahäkkiä niille,
laulellen ja hyräillen itseksensä, niinkuin hänen tapansa oli. Pian
ruwettiin kärryille rowimaan leipätynnyreitä ja muita myttyjä, ja kun
siihen oli kaikki sijoitettu, mitä sijoitettaman piti, oli tuo iso
matkahäkki niin täysi, ettei siinä ollut käden eikä jalan sijaa.
Tuo korkea kuorma kartanolla oli wankkana todistajana edessämme
olewasta todellisuudesta. Surullisin sydämin ja tyrskien jättelimme
hywästi rakkaat wanhempamme, muun kotiwäen ja kylän poikaset,
jotka oliwat tulleet katsomaan meidän lähtöämme. Wanhempamme
kokiwat liewentää meidän suruamme minkä woiwat, antaen samalla
meille lempeitä ja waroittawia neuwoja. Mutta kaiken tuon hywän
ohessa, waatettiwat he meitä kiireenkynttä ja sekös meidän
sydäntämme kirwenteli, sillä älysimme, että lähtö on aiwan lähellä. Ei
kauwan wiipynytkään, ennenkun meitä otettiin käsipuolesta kiinni ja
alettiin taluttaa tuota korkeaa kuormaa kohden, jonka eteen hewonen jo
oli waljastettu. Me itkimme ja tyrskimme, mutta siitä huolimatta
nostettiin meidät kuorman päälle. Renki Pekka otti suitset käteensä,
nykäisi hewosta ja niin sitä lähdettiin--ensi kerta wanhempien
lempeästä kodista.
Matkustaminen ei tuntunut hauskalta. Tuo korkea kuorma oli niin
kikkerä ja täysi, että täytyi kynsin hampain pitää kiinni, jos mieli oli
siinä pysyä. Siinä me mukkelehdimme ja palkkaroitsimme puolelta
toiselle, juuri kuin pari lampaan wuonaa, joilta jalat owat kiinni sidotut.
Koska oli elokuun wiimeiset päiwät, oliwat yöt jo hywin pimeät.
Pitkällisten sateiden wuoksi oliwat tiet kuluneet kuopille ja löyteisiin,
jonkatähden juoksukyydistä ei ollut puhettakaan. Renki Pekka ei
yrittänyt kertaakaan kuorman päällä jalkojansa lewäyttämään; hän
käweli kuorman perässä ja lorueli omia laulujaan, ettei ääni äänestä

katkennut. Kalle ja minä olimme tuiki tottumattomia tämmöiseen
matkustamiseen. Koulukaupunki oli kaukana ja lähtömme myöhästynyt,
että täytyi matkustaa yötä päiwää, jos mieli oikealla ajalla perille päästä;
ei siis joudettu muuta lepäämään kuin ne ajat mitkä hewonen tarwitsi
syödäkseen. Meitä rupesi kowasti wäsyttämään ja joka hetki olimme
waarassa pudota tuon korkean kuorman päältä.
'Woi, woi! Kuuletteko! Me emme pysy tämän korkean tornin päällä',
sanoin minä eräänä kertana Pekalle, kun olin pari kertaa yrittänyt
nukkuissani putoamaan.
'Ette pysy?!' sanoi hän ja lakkasi hyräilemästä.
'Niin, emme pysy', koin minä wakuuttaa hänelle.
'No, tulkaa sitten tänne hewosen jälkeen käwelemään, kyllä täällä
pysytte; minä tulen kuorman päälle, koettamaan, pysyisikö siellä', sanoi
Pekka.
Tuo wastaus tuntui jotenkin julmalta ja niin meidän täytyi tyytyä
asemaamme.
Eräänä myöhäisenä iltana menimme hewostamme syöttämään erääseen
kestikiewariin. Meillä oli kowa nälkä ja renki Pekka kantoi huoneeseen
meidän ewäswakkamme, josta me pienen pöydän ääressä rupesimme
ahnaasti syömään. Kuinka lieneekin Kalle sattunut jalkojansa
oikaisemaan, mutta samassa kuului hirweä rämähdys pöydän