The Bravo of Venice

A free download from http://www.dertz.in


The Bravo of Venice

The Project Gutenberg EBook of Elämän hawainnoita VII:
Rauta=mies;
Hairahdus; Pentti ja Inka, by Pietari Päivärinta This eBook is for the
use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.net
Title: Elämän hawainnoita VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka
Author: Pietari Päivärinta
Release Date: February 8, 2005 [EBook #14983]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN
HAWAINNOITA VII ***

Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄN HAWAINNOITA VII: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja

Inka
Kirj.
P. Päivärinta
WSOY, Porvoo, 1897.

RAUTA=MIES.
Kun rautatien työ alkaa, silloinkos elämää ja liikettä syntyy. Monessa
rauhaisessa paikkakunnassa, jossa ei tawallisissa oloissa juuri usein
nähdä wierasta, tarjoutuu silloin mitä kirjawin näky. Rautaa tulwaa
kaikista--minä en sano kansoista ja kielistä--maamme osista ja pian saa
kuulla puhuttawan molempain kotimaisten kielten kaikkia murteita.
Tulee köyhiä ja rikkaita, rikkaasta köyhtyneitä--harwoin köyhistä
rikastuneita--yli onnensa menneitä, wirkansa ja luottamuksensa
menettäneitä, kowanonnen kokeneita, kulkurielämään tottuneita ja
kaikilla on warma toiwo paremmasta tulewaisuudesta. Tätä kaikkea
nähdessä ja huomatessa juoksee ehdottomasti mieleen, että kyllä olisi
työntekijöitä rakkaassa isänmaassamme, kun olisi waan työn teettäjiä.
--"Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuwat."
Tällä tawalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri wäreistä
hewillä selwää saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien
työmiehistä sanotaan heitä supistuneesti waan "rauta=miehiksi" ja
"rauta=akoiksi". Siitä sana: rauta=mies.
Aikomukseni ei ollutkaan ruweta selwille seulomaan tuota kirjawaa
joukkoa, aion waan kertoa mitä yksityiskohdissa on silmääni ja
tuntooni pistänyt.
Sattui näet niin, että asuntoni oli lähellä erästä isoa rautatien työpaikkaa.
Harwa päiwä oli se, jolloin en käynyt siellä katselemassa työn menoa ja
sitä tekewiä ihmisiä. Sukkelat kokkapuheet ja riwot pilalaulut
kajahteliwat usein heidän huuliltansa, joita toisien moninkertaiset
naurunhohotukset palkitsiwat, samassa osoittaen, että kulloinkin

ilmestywä uusi aate oli koko ryhmän yhteinen.
En ollut kowin useasti wielä käynyt työpaikalla, kun eräs solakka ja
nuori mies weti huomioni puoleensa. Hän ei ottanut ensinkään osaa
toisien riwoon summa=iloisuuteen, oli waan synkän ja alakuloisen
näköinen. Kuta useammasti käwin työpaikalla, sitä enemmän kiintyi
silmäni häneen. En kuullut hänen lausuwan ainuttakaan riwosanaa,
enkä että hän olisi ottanut osaa yhteenkään keskusteluun toisien
työkumppaniensakaan kanssa. Usein oli toisilla mielestänsä oikein
hauskaa ilon=ainetta wäliin semmoistakin, mikä sai heidät
remahtelemalla riemuitsemaan, mutta semmoisissakaan tapauksissa ei
hänen hymykuoppansa edes wärwähtäneet.
"Mistä tuo nuori mies on kotoisin, hän, joka on niin alakuloisen
näköinen?" kysyin eräänä kertana hänen työkumppaniltaan.
"Hän on, on, on, on ... mitenkä se oli? hän on Säk ... Saw ... Kuort ... en
minä muista nyt mistä hän on kotoisin; lienenkö sitä koskaan
kuullutkaan", wastasi kysytty, miettiwäisesti taiwaalle tirkistellen ja
toisella kädellään leukaansa puristellen.
"Mikä hänen nimensä on?" pitkitin minä.
"Nikki, häntä sanotaan Nikiksi."
"Entä sukunimi?"
"Sitä en tiedä; häntä sanotaan waan Nikiksi."
"Onko hänellä waimoa ja lapsia?"
"Sitäkään en minä tiedä; ainakaan ei hänellä täällä mitään semmoisia
ole ... minä luulen ettei hänellä muuallakaan ole", arweli hän.
"Mitä hänestä sitten tahdotte?" lisäsi mies ja katsoi minuun tutkiwasti.
"En mitään juuri niin erinomaisesti, hän on waan mielestäni niin
kummallinen", sanoin puolihäpeissäni.

"Todellakin on hän kummallinen. Ei koskaan hän ota osaa muiden
puheeseen, sitä wähemmin minkäänlaiseen leikkiin. Kun työstä
päästään pois, erkaantuu hän kohta muista ja wiettää aikansa
yksinäisyydessä."
"No mitä hän silloin tekee?"
"Hänellä on kirjoitusneuwot ja melkein aina hän kirjoittaa."
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Sen ties taiwas, sillä kukaan ei ole saanut niitä nähdä."
"Entä silloin kun ei hän kirjoita?"
"Silloin hän lukee jotakin kirjaa tahi niitä, joita hän on kirjoittanut; ellei
hän tee kumpaakaan, istuu hän miettien, käsi poskella, eikä näytä
silloin kuulewan eikä näkewän. Ainoa elonmerkki on se, että hän
joskus hyräilee jotakin laulua, mutta kun hän huomaa jonkun kuulewan,
lakkaa hän heti hyräilemästä.--Hän on mielestäni niinkuin eläwältä
kuollut."
"Minkälaista laulua hän hyräilee?"
"Sitä ei tiedä kukaan, sillä kukaan ei ole kuullut sitä niin paljoa, että sen
sisällöstä jotakin tietäisi."
"Eikö hän koskaan puhu elämästään muille ihmisille, esimerkiksi
työkumppaneilleen?"
"Minun tietääkseni ei kenellekään, minä luulen, ettei hän ole... Kukaan
ei tiedä hänestä sen enempää, ei ainakaan näillä tienoilla."
"Joko kauwan olette olleet hänen parissaan?"
"Kaksi wuotta."
"Ja sen werran tiedätte waan hänestä."

"Sen werran, en enempää enkä wähempää, mutta ei suinkaan se ole
minun wikani ... minä luulen, ettei ole."
"Ryyppiikö hän?"
"Ei, sitä hän ei tee. Näiden parin wuoden kuluessa on hän pari kertaa
ollut wähän humalassa, mutta sitä ei suinkaan saata ryyppimiseksi
sanoa."
"Minkälainen on hän humalassa ollessaan?"
"Silloin on hän umpimielisempi kuin koskaan ennen. Hän ei waihda
sanaakaan kenenkään kanssa, hakee waan yksinäisyyttä ja kun hän
luulee, ettei kukaan kuule, hyräilee hän tuota lauluansa."
Minä koetin muiltakin udella hänen retkiään, mutta huonolla
menestyksellä ja ne tiedot, mitkä minulla nyt oli, oliwat ainoat, mitä
woin hänestä saada.
Minä käwin