Teuvo Pakkala | Page 5

piiskaamiskohtausta s. 63 ja seur. 'Vaaralla'. Mutta h?nell? on vapaa katse ja vaistomaisesti loogillinen ajatus; eik? h?nen avara mielens? salli h?nen pys?hty? ep?ilykseen paremmin tytt?rens? kuin Nikkil?nk??n lopullisesta taivaskelpoisuudesta. Ja kun muut ihmiskurjuuden edess? siirt?v?t sen syyt Jumalan 'tutkimattomaan viisauteen', nousee Latun em?nn?n toimelias inhimillisyys sellaista selityst? vastaan: h?n tahtoo p??st?? Jumalan, mutta sitoa ihmisen vastuunalaisuuteen omasta kohtalostaan. H?nen voimakas yhteiskunnallinen tunteensa kielt?? h?nt? j?tt?m?st? kaikkea Herran haltuun; se p?invastoin vaatii h?nt? ter?v?sti arvostelemaan ihmisten sekaantumista Jumalan omiin teht?viin, silloin kun heill? viel? olisi kyllin j?rjest?mist? omassa keskin?isess? el?m?ss??n ja laiminly?ntej? omallatunnollaan. Niinp? kun h?n n?kee sen surkeuden, ett? teeskentelev?t rouvasihmiset, jotka eiv?t pane tikkua ristiin lievent??kseen l?hint? h?t??, innoittelevat Ovambo-neekerien 'pelastamiseksi', viel?p? sen asian eteen ovat k?rkk??t viekoittelemaan k?yh?lt? h?nen v?h?isimm?n jouluilonsa -- muka Jumalan kunniaksi! --, silloin kuohahtaa Latun em?nn?n sisu ja h?n paukauttaa suustaan rehelliset sanat mokomaa autuudenkeinottelua vastaan.
Latun em?nn?ss?kin el?? tietoisena sosiaalisten vastakohtien tajunta sek? tunto omasta sorronalaisuudesta. Mutta vaaralaiset ovat oppineet paljon hiljaisina kest?m??n, eiv?tk? he hevin n?yrry menem??n suurellisten tylyille oville h?t??ns? valittamaan. He ymm?rt?v?t, ett? heid?n 'pienten el?j?in' on parasta turvautua toisiinsa. T?m? v?h?osaisten keskin?inen veljeys on lohdullisimpia ja kantavimpia tunteita heid?n el?m?ss??n; sekin osaltaan lievent?? Pakkalan kuvausten kirpeytt? ja tekee ne niin laajasti inhimillisiksi. -- T?st? avuliaisuudesta -- ja viel? enemm?n: luonteensa arvon mukaisesta suhtautumisesta 'langenneihin', kuten Elsaan s. 240 'Elsassa' -- Latun em?nt? antaa mit? kauneimpia todisteita kaksoisromaanissa. Ja h?np? se ehk? onkin p?tevin lausumaan er??n teoksen aatteeseen n?hden keskitt?vimpi? loppurepliikkej?, joka ilmaisee vaaralaisten tajunnan oikeasta kristillisest? mielialasta, mutta samalla on oikeutettu syyt?s heit? itse??nkin vastaan: '-- -- Rukoilla niidenkin edest?, jotka meille pahaa tekev?t, -- niin on k?sky. Mutta kaukana on meist? t?llainen l?himm?isen rakkaus, kun sorretutkin sortavat toisiaan. Miten voimme sitten rakkautta odottaa niilt?, jotka meit? sortavat?'
Alistuvaista, vilpit?nt? hurskautta on enimm?n Nikkil?n em?nn?ss? ja Viion leskess?. He ovat saaneet itsest??n juuritetuksi pois sangen v?hiin kaiken tyytym?tt?myyden. Ja heid?n kest?vyytens? onkin ihmetelt?v?.
Nikkil?n em?nn?ll? esim. on kerran taas edess??n joku ainaisia 'nikaroitaan': verolasku �� 3 mk. 28 p. 'Vaaralla' s. 7 ja seur. kuvastuvat h?nen t?st? johtuvat mielenliikkeens? eritt?in selkein?, tyyntyen aina hetkeksi tuohon lohduttautumiseen, joka h?nell? on oljenkortena: 'T?st? nikarasta kun vain p??st??n, niin ei ole mit??n h?t??.' Naapureista on yhden toimeentulo 'kuin kerj?l?isen nuttu: reik? rikkeimen vieress?', ja toisella 'ei ole pennin p?ly?'. Niin h??tyy em?nt? pitkien empimisien j?lkeen kaupungille, Karenin rouvalta pyyt?m??n lainaa. T?m?n retken esitys on Pakkalan ihmiskuvauksen kantavimpia voittoja. Nikkil?n em?nn?ss?, kuten vaaralaisissa yleens?, vanhoissakin, on paljon kuvittelijaa; kuinka syv?sti inhimillinen onkaan h?nen kuvittelunsa retken onnistumisesta (s. 15)! Ja kuinka vilkkaasti vaihtelevatkaan h?nen syd?mens? tunteet h?pe?st? ylpe??n suuttumukseen ja mielenkarvauteen, kun kopea rouva oli parilla t?yke?ll? lauseella torjunut h?net luotaan! 'V?h?kai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemm?n kuin mustalainen kirjaa. H?per?, ihan h?per? min? olen! -- jupisi h?n itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua. V?hitellen alkoi h?nt? suututtaa koko juttu ja lopulta k?vi vihaksi se rouva ja sen piika ja koko t?m? komea kaupunginosa ja rumpari ja poliisi, jotka taas tuolla v?h?n matkan p??ss? melusivat [nim. verojen r?stikantoa "rumputtaen"].' Kun h?nen sisunsa on aikansa lainehtinut, laantuen kotona ty?ss? hetkiseksi alakuloisuudeksi, se tyyntyy j?lleen lopulta: 'No kumma tuo olisi, jollei t?st? nikarasta nyt jollakin tavoin p??sisi nuljahtamaan!' Eik? se kumma tapahdu nytk??n. -- Laajemmin kuin t?ll? retkell?, suorastaanpa kapinallisesti, kuohahtaa h?nen luontonsa toisella kertaa. Kun edell?mainittu lahkolais-kiivailija Korhonen ep?? Nikkil?n paareilla lev?tess? vainajalta p??syn taivaaseen, nousee jo hiljaisen lesken mieli sellaista, armoj?rjestyst? vastaan: 'Tuskin Nikkil? taivaaseen kovin pyrkiik??n, jos sinne tulee sellaisia kuin sin? olet!' -- T?m?n vanhan Nikkil?in avioparin kuvaus on valaistu kyynel?itt?v?ll? huumorilla, joka tulee surevasta ja myh?ilev?st? mielest?. Em?nt?-polon uskon asettaa h?nen kohtalonsa varmaan kovimmalle koetukselle silloin kun h?n yksinj??neen? saa l?hte? oman kattonsakin alta maailmalle, huutolaiseksi. Onnellisinta h?nelle silloin, ettei h?n en?? jaksa t?ysin tajuta tapahtumia.
Viion leski taas on alusta loppuun n?yryydest??n hairahtumaton. Joskus h?nell?kin on 'kaikkialla umpi edess?', kun h?n harhautuu ajatuksellaan hakemaan selvityst? ihmiskohtaloihin, -- varsinkin, miksi 'parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisi?', vaan k?yhien lapsista tulee... Mutta kuuliainen usko Jumalan lopulliseen hyvyyteen on se ilma, jota hengitt?m?tt? h?n ei voi el??, -- ja h?nen ainoa toteutunut onnensa maailmassa. Ja h?nen n?yryytens? suurenee sit? mukaa kuin el?m?ntaakka tulee painavammaksi. Ei edes Elsan, h?nen silm?ter?ns?, sortuminen her?t? h?nen kukistetussa mieless??n muuta kuin huokauksen: 'Hyv? Jumala, opeta meit? kurjia, joita ruoskit!' H?nen ajallinen kohtalonsa oli melkein ep?inhimillisen iloton, siin? kai selitys h?nen hurskautensa nuhteettomuuteen.
Niin l?heisiksi kuin n?m? t?ysikasvuiset ihmiset tulevatkin meille Pakkalan taiteen v?lityksell?, niin pysyvimmin j?? mieless?mme kuitenkin Vaaran lapsimaailma el?m??n. Lasten el?m?n runoilijana Pakkala on meill? niin sanoen ulkopuolella kilpailun, enk? tied? voiko koko maailmankirjallisuus tuoda t?lt? alalta esiin hienosyisemp?? ja samalla psykologialtaan kantavampaa runoutta.
Voipa sanoa, ett? puheenalaisissa romaaneissakin vanhemmat esiintyv?t etup??ss? suhteissaan lapsiin. Varsinkin tytt?lapsilla, joiden el?m? on antanut Pakkalalle useimmat ja hedelm?llisimm?t her?tteet, on vakituiset uskottunsa vanhoissa miehiss?; ja n?m?p? heit? parhaiten ymm?rt?v?tkin. Niin on kuvaavaa Nikkil?n tyven huumori, jolla h?n (s. 72 'Vaaralla')