Teuvo Pakkala | Page 2

yll?mainittujenkaan kirjailijain. Niiden synnyn ja laadun edellytyksen? oli vain m??r?tty ilmanala, jossa ne versoivat kuin kasvit. Niinkuin Minna Canthin ja Ahon kirjoissa, niin h?nenkin teoksissaan suomenkieli ik??nkuin iloitsee omaa mehevyytt??n, pyrkien antamaan ainakin aavistuksen kaikista mahdollisuuksistaan, k?site-, sointu-, kuvarikkauksistaan j. n. e. Ne ovat ennenkaikkea vuolaalla kielellisell? runoinnolla kirjoitetut, tarina sujuu luontevasti raikkaan huumorin kevent?m?n?, ja keskustelu on v?liin pelkk?? leikkimiekkailua sananparsilla. Tyylin ainoana pyrkimyksen? on luonteellisuus, paikallisuuden, murteen ja yksil?n. Siten tekij? usein syventyy liiaksi yksityiskohtiin (kts. esim. kissakuvausta 'Lapsuuden muistoissa' s. 8), ehk?p? kuvailee ylellisesti murrevaroillaankin. N?iss? kertomuksissa ei ole viel? sit? kyps?n tyyliniekan kohtuullisuutta, mink? Pakkala on saavuttanut seuraavissa teoksissaan; h?n antaa rikkaudestaan yli tarpeen ja kasaa joskus samaan rykelm??n asioita niin paljon, ett? yhdess? lauseessa voi olla yli kaksikymment? rinnastettua teonsanaa. Siten h?nen tyylins? on paikoin raskastakin eik? kertomisen luontevuus pelasta aina tarinaa pitk?veteisyydest?.
Pakkalalle on muuten yleens? kuvaavaa, ett? h?n k?y heti ensi lauseella in medias res, s. o. ihmiseen, ei maisemaan kuten esim. Aho tavallisesti. -- Luonnonkuvia h?nkin kyll? k?ytt?? runsaasti, vaikka (varsinkin Vaaran-kertomuksissa) enimmin vertauksina. -- Aikailemattomalla otteella h?n k?y aukomaan 'Lapsuuden muistojenkin' ker??: 'Siihen aikaan olin "mustalaispojan korkuinen", pahanen naskali vain, ja taisipa seitsem?n ik?vuotta lev?t? hartioillani.' Siin? lauseessa on kohta yksil?llist? tyylituntua ja valmis piirtonen luonnekuvaan. H?n piirt?? usein profiilit jollakin leikillisell? k??nteell?.
Er?s seikka eroittaa 'Lapsuuteni muistot' sek? Minna Canthin ett? Ahon siihenastisista teoksista: se on omakohtaisempi, siin? on kirpe?mp?? itsekoetun tuntua (jotapaitsi se on 'min?'-muotoinen, sellaisena ainoa laatuaan Pakkalan tuotannossa). Sanonnan raittius oli kyll? ominaista koko tuolle hempeytt? vierovalle ajalle, mutta Pakkalalla se ter?styy usein viilt?v?n ivalliseksi. Siin? tuntee silloin v?r?j?v?n h?nen oman sisimm?n mielialansa. Niin esim. suutarin em?nn?n tunteenpurkaus 'sukulaistalon rouvaa' vastaan (ss. 25--6) tehoaa t?ydellisell? v?litt?myydell??n. Monissa muissakin paikoin on kirjailijalla yhteiskunnalliset ristiriidat, v?h?v?kisten osattomuus ja isoisten itsekkyys polttavana syd?mell??n: niin esim. kun h?n kertoo Ahon, m?kkil?isen, kohtalosta (vrt. Vimpariin 'Vaaralla'!), kauppaneuvos Ursinin tunnottomasta keinottelusta k?yhien kustannuksella h?t?aikoina, Vanhan-Aatamin j. m. suhtautumisesta siihen, -- aina h?nell? on selv? tietoisuus siit?, mit? yhteiskunnassa 'oikeus' merkitsee, eik? lukijan tarvitse koskaan olla ep?tietoinen h?nen my?t?tunnostaan. Antaapa h?n viel? lopulla pienel?jien lapsille hiukan korvausta heid?n k?rsimist??n ulkonaisista v??ryyksist?: h?n n?ytt?? heid?n ?lyllisen ylemmyytens? kaikenlaisten lammasp?isten 'tohtorin Rallein' verroilla (s. 60 ja seur.). T?m? kantava sivistyshistoriallinen huomio -- kuten koko yhteiskunnallinen vastakohtaisuus -- esiintyy nyt aivan ensi kertoja kirjallisuudessamme, ainakin n?in ter?v?sti vihlaisten.[1]
[1] Minna Canthin Ty?miehen vaimo' ilmestyi samana vuonna, -- ja seh?n on sent??n t?hd?tty koko yhteiskunnan 'oikeutta' vastaan.
N?m? seikat viittaavat Pakkalan my?hempiin Vaaran-kuvauksiin. Ne eiv?t kuitenkaan tee 'Lapsuuteni muistoja' miksik??n ohjelma-kirjaksi; siin?, kuten h?nell? aina, on 'tendenssi?' vain h?nen tunteensa suhtautuminen m??r?ttyihin ihmistyyppeihin ja oloihin. Ja v?lit?n tunnehan kuuluu taiteeseen. -- Pahan juuria kirjailija l?yt?? kyll? 'k?yh?ss?kin kansassa': kerj?l?is-Antti turmeltuu s??tykierrossa (kuten Vimparin Aappo 'Elsassa'), -- syyst?h?n tosin lankeaa puolet turmelevan ylemm?n s??dyn osalle.
T?ss? kirjassa on muutenkin jo paljon Pakkalan epiikan luonteenomaisia piirteit?. Niin esim. raikasluontoiset tytt?- ja poikaviikarit, -- tytt?viikarit on mainittava ensiksi niinhyvin tunnustukseksi heid?n reippaudestaan kuin senvuoksi, ett? Teuvo Pakkala on kaiken kaikkiaan kuvannut heit? runsaimmin ja runollisimmin. -- Heid?n 'harrastuksiaan', -- joista keskeisin on hengen yll?pito kerjuulla --, ilojaan ja surujaan h?n seurailee niin itsens?unhoittavalla tunnolla, ett? huomaa h?nen itsens? ilmeisesti el?neen aikoinaan vilkkaasti heid?n mukanaan. Aito-pakkalainen luonteen el?vyys ilmenee jo n?iss?; heid?n iloittelunsa on tietysti siirtynyt ennenkaikkea heid?n kieleens?; heid?n 'kielitaiteensa' vertauksineen ja naulankantaan iskevine vuorosanoineen (esim. siv. 17--19) ei ole itsetiedotonta, he osaavat sanoa keve?sti suuria asioita (kts. 'jalosukuisista kengist?' s. 13; samoin Shakespearen-moinen kuva siv. 11: 'Hei, pitk? toivoni vilahti silmist?ni, ettei kinttusuoniakaan n?kynyt'). Heill? on vilkkaat kuvittelut my?t?k?ymisest? (esim. s. 10), mutta vastoink?ymisen he voittavat miehev?ll? huumorilla. Ja heiss? on jo oraalla se pienten el?j?in veljeydentunne, joka on ehk? keskeisint? 'vaaralaisten' el?m?ss? yleens?.
Pakkala osoittaa jo t?ss? esikoisessaan selv?? luonnehtimiskyky? ja kiintymyst? yksil?llisiin luonteihin; samoin on jossakin kohden -- kuten rotantappo-jutussa s. 34 -- huomattavana taipumusta groteskimaisuuteen, mik? taipumus muutamissa Pakkalan my?hemmiss? teoksissa uhkaa niell? kaikki h?nen varansa ja voimansa. -- Kuitenkin kaikitenkin kirja j?? sarjaksi hiukan harmaita laatukuvia. Sellainen valokuva-realismi kuin k?yh?intalo-kuvaus s. 37 ei ole kyll? suinkaan l?pik?yv?n?, mutta kertomisen raikkauskaan ei korvaa aina valinnan puutetta.
Niin paljon kuitenkin oli ilmeist?, ett? t?ss? kirjassa esiintyi luontainen ja omillaan toimeentuleva kirjailijakyky.
* * * * *
'Lapsuuden muistojen' paikallisuus ei ole viel? tarkoin m??ritelty; ei siin? my?sk??n ole sit? ilmavaa avaruutta, mik? vaikuttaa niin vapauttavalta Pakkalan Vaaran-epiikassa my?hemmin. Meren l?heisyyden voinee kuitenkin tuntea henkil?tyyppien luonteens?vyn?: suruttomuutena, kirpeyten?, liikkuvaisuutena. Sit?paitsi sanonta ja kielimaku murresanoineen viittaavat varmaan paikallisuuteen.
'Lapsuuden muistoissa' voimmekin Pakkalan sanoa olevan omalla alallaan: Vaaran -- varsinkin sen lasten el?m?? kuvaamassa. Se liittyy tyyppeineen siihen teossarjaan, joka muodostaa h?nen keskeisimm?n tuotantonsa.
Seuraava kirja, 'Oulua soutamassa', oli pieni poikkeus toiseen, my?skin n?ht?v?sti sangen tuttuun ymp?rist??n. Vasta senj?lkeen h?n t?ydell? tietoisuudella vakiutuu rakkaimpaan aihepiiriins?. 'Lapsuuden muistoja' tekisi mieli pit?? ik??nkuin kuuluvina *Vaaralla*- (1891) ja *Elsa*- (1894) romaanien sek? *Lapsia*- (1895) ja *Pieni? ihmisi?* (1913) novellien kanssa samaan laajaan yhteyteen, jolle Pakkala yritti perustaa kotoisen kaupunkiepiikan.
Yritti perustaa -- ja perusti, vaikka tulos