Sysmäläinen | Page 4

hänelle palkinnoksi.
Viimein kuitenkin kävi hänestä aika liian pitkäksi; hän läksi ulos ja
kysyi vastaan tulevalta Matilta Hukkasta.
"Tulkaa mukaan," sanoi Matti, "keskievarissa hän käy mielellään,
etenkin perjantai-iltoina."
Opettajan mielestä se tosin ei ollut paikoillaan, että johtokunnan
esimies istui muiden talonpoikain kanssa keskievarissa, mutta hän meni
kuitenkin mukaan.
Siellä saapui hän suureen seuraan ja vilkkaasen keskusteluun.
Venäjänuskoisia istui tässä suomenuskoisten kansalaistensa keskellä.
Vähä aikaa oltiin ääneti sen perästä, kun opettaja oli tupaan tullut:
mutta kohta kun oli tervehditty ja Hukkanen tehnyt viereensä tilaa,
alkoi hän taas:
"Mitä te, opettaja, sanotte eläintenrääkkäys-yhtiöistä? Voipiko kukaan
määrätä minulle, kuinka minun pitää menetellä oman omaisuuteni
kanssa? Saapiko minua siitä sakoittaa?"
Opettaja siinä taas ei nähnyt muuta mitään kuin näiden ihmisten
raakuutta; sen tähden hän suurella innolla puolusti poliisisääntöjä, jotka
koskevat eläinten rääkkäystä; mutta Hukkanen vastasi:
"Kaupungissa olkoon minusta nähden tarpeellista, että kehoitetaan
ihmisiä elukoitansa säästämään, mutta sakoittaa heitä siitä ei saa.
Tuommoisella vossikalla eli vossikan rengillä tahi herraskutsarilla ei

ole mitään oikeata rakkautta eläintä kohtaan, usein se ei ole hänen
omansakaan, ja siitä ei puhumistakaan, että hän olisi sen itse
kasvattanut. Mutta meillä, sen olen kyllä nähnyt, enemmän älistään jos
lehmä kylmäksi kellehtää, kuin jos lapsi kuolee."
"Herrojen pitäisi ensin kohdella talonpoikia paremmin," sanoi Matti.
"Entinen vallesmanni esimerkiksi sanoi koiralleen sulimmat sanat,
mutta talonpojille vaan tiuskasi. Heidän pitäisi ensin perustaa
semmoinen yhteys, ett'ei kukaan enää saisi sanoa talonpoikaa sinuksi."
"Niin," sanoi Hukkanen, "siinä se puntti seisookin, että virkamiehet nyt
kernaasti tahtoisivat hallita eläimienkin yli. Saattehan nähdä, jos sillä
tavalla jatketaan, niin kymmenen vuoden perästä vielä säädetään, mitä
sinun pitää peltoosi kylvää ja milloin se pitää kesannoksi jättää;
voipihan peltojaankin piinata ja niiden voimia liian paljon koettaa."
"Jos ihmiset eivät ole niin viisaat," sanoi opettaja, "että joka asiassa
tietävät pitää määränsä, niin valtion velvollisuus on pitää kohtuuden
puolta sakoittamalla."
"Ei, sata seitsemän kertaa ei, ei!" huusi Hukkanen, mutta vaikeni taas
heti: joko lienee tahtonut hillitä kiihkoansa, vai eikö lienekään ollut
hänellä mitään vastaan sanottavaa.
"No luuletteko, että valtiolla on oikeus sakoilla pakoittaa ihmisiä
lapsiansa kouluun lähettämään?" kysyi opettaja.
"Kyllä, tiettävästi."
"Niin, mutta mistä syystä?"
"Sen tähden, että se on oikein."
"Mutta eihän muka ole valta pakoittaa ihmisiä olemaan hyviä."
"Ei, vaan rangaista heitä saapi, jos ovat pahoja, ja kuka ei laita lastansa
kouluun, se tekee pahoin. Eikö niin?" lopetti Hukkanen kääntyen
toiseen, joka äsken oli puhunut samaan suuntaan kuin hän.

"Se on tietty," vastasi tämä, joka oli kreikan-uskoisten opettaja. "Valtio
on niiden holhoja, jotka eivät voi itsestään huolta pitää eikä itseään
puolustaa. Niinkuin valtiolla on velvollisuus ottaa huomaansa lapsi, jos
vanhemmat kuolevat, ett'eivät voi sitä hoitaa, niin pitää valtion
myöskin sakoilla pakoittaa niitä vanhempia velvollisuuksiansa
täyttämään, jotka joko tuhmuudesta tai pahuudesta laimin lyövät
lapsiansa."
"Se on oikein, ihan tismalleen sanottu," virkkoi Hukkanen riemuiten.
Kääntymättä tähän muka kutsumattomaan puhujaan, mutta myöskin
häntä karttamatta, sanoi opettaja:
"Jos valtio on alaikäisten holhoja, niiden, jotka eivät voi itseänsä auttaa
eikä puolustaa, niin on sillä myös valta eläinten yli, jotka ovat samassa
tilassa kuin lapset."
"Se vertaus ei pidä ryhtiään," sanoi Hukkanen nauraen. "Elkää, opettaja,
pahaksi panko, mutta siinä ajoitte päin männikköön. Minulla on kotona
orpovasikka, sillä eläinrukalla ei ole isää eikä äitiä enää elossa, täytyy,
totta Jumala, saada kihlakunnanoikeus määräämään hänelle
vörmyntärin."
Koko tupa kajahteli naurunhohotuksista. Opettaja koki kaikella tapaa
selvemmin puolustaa mielipidettään, mutta ei päässyt sitä enää oikein
tarkalleen selvittämään. Se oli kaikille aivan mieleen, että liian totinen
puhe viimein oli kääntynyt lystimmälle polulle. Sen verran hän vaan sai
lausuneeksi, ett'ei millään muotoa tahtonut panna lapsia nautojen
kanssa samalle tasalle.
"Siitä ei puhettakaan," sanoi Hukkanen, "olettehan antaneet suuta
Väistön Jussille, sitä ei tehdä eläville. Mutta nyt minusta näyttää
niinkuin olisin saanut kolminkertaisen vakuutuksen siitä, että
eläinrääkkäys-yhtiöistä lähtee yhtä paljo lisää, kuin jos sitoo kanoilta
pyrstön pystyyn: ne pitävät sitä ilmankin kohti taivasta." Lystillisyys
karttui nyt karttumistaan, kompasanoja lasketeltiin joka haaralta
lakkaamatta ja tarkoin punnitsematta. Opettaja ei ollut sillä tuulella,
että olisi mennyt muiden mukiin, päin vastoin tuli hän sydämensä

pohjaa myöten pahoillensa, ja läksi pian pois keskievarista.
Toisena päivänä, joka oli lauantai, kävi opettaja koulun johtokunnan
jäsenten luona, mutta ei tavannut ketään kotona. Viimein läksi hän
entisen opettajan luo, ja häntä neuvottiin tien ääressä olevaan
puutarhaan. Puutarhan takapuolelta, humaliston luota kuului puhetta.
Opettaja astui sinne, näki siinä kaksi miestä ja sanoi lakkiansa
kohottaen:
"Saisinko tavata koulumestaria?"
"Meitä on tässä kaksi yhden sijassa, he, he, he," sanoi vanha mies, joka
paitahihasillaan piti lapiota kädessä.
"Minä tarkoitan entistä opettajaa."
"Minä se olen, ja tämä tässä on kreikan-uskoisten opettaja he, he,"
vastasi ukko viitaten vieressään seisovata.
"Hupaista tavata teidätkin tässä. Emmekö jo eilen liene toisiamme
nähneet?"
"Kunko Hukkasen kanssa puhelitte?"
Vanhus heitti lapion pois, otti piipun suustaan, tempasi, takkinsa ja
tahtoi sen pukea päälleen; mutta ystävämme esteli häntä.
"Eihän meidän kesken kursailemista tarvitse," sanoi hän, "oommehan
virkaveljeksiä, minä olen uusi opettaja. Teidänkö omanne tämä
puutarha on?"
"He, he, kenenkäs muuten?" vastasi vanhus; kaikkia hänen puheitansa
seurasi kumakka, rinnan pohjasta tuleva nauru. "Terve tultuanne
Karjalaan,"