Synnöve Päiväkumpu | Page 2

nähnyt, ehkä oli sittenkin poikanulikka vaan. Illalla, jolloin
hän tuli, oli Thorbjörn jo levolla, mutta seuraavana päivänä, tämän
kirjansa ääressä istuessa, potkasi joku oven auki sellaisella jyryllä, ettei
hän moista ennen ollut kuullut. Sisään ryömi Aslak, kantaen suurta
puutarakkaa, minkä hän niin voimakkaasti paiskasi laattialle, että
pirstaleet ympäriinsä lensivät. Itse hyppäsi hän korkealle ilmaan,
puistaaksensa lumen yltään ja joka hypyllä huudahti hän: "Kylmä on,
sanoi velhon morsian, istui jäässä lantioihin!" Isä ei ollut tuvassa, --
mutta äiti kokosi lumen ja kantoi sen ääneti ulos... "Mitä sinä
töllistelet?" kysyi Aslak Thorbjörn'iltä. -- "Enkä mitään", vastasi tämä,
sillä hän pelkäsi. -- "Oletko nähnyt kukkoa, joka on kirjassasi, tuolla?"
--"Olen." -- "Sillä on monta kanaa ympärillänsä kirjan kiinni ollessa;
oletko sitä huomannut?" -- "Enkä." -- "Tarkastappa sitten!" -- Poika
teki niin. -- "Pöllö!" sanoi Aslak hänelle. -- Mutta siitä hetkestä ei
kellään ollut sellaista valtaa hänen ylitsensä kuin Aslakilla.
"Sinä et mitään taida," sanoi Aslak eräänä päivänä Thorbjörn'ille, --
tämä kulki tapansa mukaan edellisen jäljessä. -- "Osaanpa minä
neljänteen pääkappaleesen." -- "Vieläpähän! Et sinä edes ole kuullut
velhosta, joka tanssi tytön kanssa auringon nousuun asti ja halkesi
miten vasikka, joka on piimää syönyt!"
Ei Thorbjörn ikänänsä ollut niin paljon viisautta yhtä aikaa kuullut. --

"Missä tuo tapahtui?" kysäsi hän. -- "Missä... Se ... se tapahtui
Päiväkummulla, tuolla!" Thorbjörn tuijotteli. -- "Oletko kuullut hänestä,
joka möi itsensä paholaiselle vanhasta saapasparista?" Thorbjörn ei
saanut vastatuksi, niin ällistynyt hän oli. "Sinä varmaankin mietit,
missä tuokin sai tapahtuneeksi -- hä?... Sekin tapahtui Päiväkummulla,
aivan tuon puron varrella, näethän!... Jumala meitä varjelkoon!
Uskon-oppisi on huonolla kannalla," lausui hän edellisen lisäksi.
"Varmaankaan et ole kuullut hänestäkään, Karina Puuhameesta?" Ei
hän ollut mitään kuullut. Ja Aslak, aika vauhtia työskennellen kertoi
vieläkin suuremmalla vauhdilla -- kertoi Karina Puuhameesta, myllystä
mikä jauhoi suolaa meren pohjalla, paholaisesta puukengissä, loitsijasta,
joka jäi parrastaan puurunkoon kiinni, seitsemästä viheliäisestä
neitseestä, jotka nykäisivät karvat Skytte-Pietarin sääristä, tämän
maatessa, eikä hän sittenkään herännyt, ja kaikki tapahtui
Päiväkummulla. -- "Mikä Herran nimessä poikaa vaivaa?" kysyi äiti
seuraavana päivänä. "Hän on päivän koitteesta asti ollut polvillansa
penkillä ja katsellut Päiväkumpuun päin." -- "Niin, tänään hänellä on
kiire," sanoi isä, joka lepäsi pitkän pyhäpäivän. -- "Hm, ihmiset sanovat,
että hän silmäilee Päiväkummun Synnöveä," lausui Aslak, "mutta
ihmiset ne lörpöttelevät niin paljon," lisäsi hän. Thorbjörn ei tuota
oikein käsittänyt, mutta kasvonsa kävivät kumminkin tulipunaisiksi.
Koska Aslak siitä huomautti, kiipesi hän alas rahilta, otti katekismonsa
ja rupesi lukemaan. "Niin, lohduttele sinä itseäsi vaan Jumalan sanalla,"
sanoi Aslak, "et sinä häntä kumminkaan saa."
Kun oli viikkoa niin pitkältä kulunut, että hän varoi muiden asian
unohtaneen, kysyi Thorbjörn hiljaa äidiltään (sillä hän oli siitä
hämillään): "Äiti, kuule, -- kuka on Synnöve Päiväkumpu?" -- "Hän on
pieni tyttö, joka kerran pääsee Päiväkummun omistajaksi." -- "Onkohan
hänellä puuhametta, semmoista?" Äiti silmäili poikaa kummastellen:
"mitä kyselet?" sanoi hän. Thorbjörn huomasi jotain tuhmaa
sanoneensa ja vaikeni. "Ei kukaan ole häntä kauniimpaa lasta nähnyt,"
lisäsi äiti, "Jumala on hänen siten palkinnut siitä, että hän aina on kiltti
ja hyvä sekä lukemiseen harras." Nyt tiesi hän senkin.
Eräänä päivänä, Sæmund oli Aslakin kanssa ollut ulkotyössä, sanoi
edellinen illalla Thorbjörn'ille: "Et sinä tästälähin saa seurustella rengin

kanssa." Mutta Thorbjörn ei sitä ottanut kuullaksensa. Sentähden kuului
jonkun ajan kuluttua: "Tästälähin, jos sinun tapaan hänen parissaan, ei
sinulle hyvin käy!" Silloin Thorbjörn hiipi Aslakin jäljessä, kun ei isä
sattunut sitä näkemään. Kerran isä tapasi heidät keskenänsä haastellen.
Silloin Thorbjörn sai selkäänsä ja ajettiin tupaan. Mutta siitä päivästä
seurasi Thorbjörn Aslakia, isän kotoa poissa ollessa.
Eräänä sunnuntaina, kun isä oli kirkossa, harjoitti Thorbjörn
vallattomuutta kotona. Aslak ja hän olivat lumisilla. "Älähän, pallosi
koskevat kipeästi," rukoili Thorbjörn, "lumitelkaamme yhdessä jotakin
muuta." Siihen Aslak heti suostui, ja siten he ensin nakkelivat lunta
pienelle kuuselle tuolla ruoka-aitan luona, sitten aitan ovelle ja vihdoin
aitan akkunalle, -- eihän ruuduille, sanoi Aslak, vaan akkunan puitteelle.
Thorbjörn'in pallo osui kumminkin ruutuun ja hän vaaleni. "Entäs tätä!
Kuka sen saa tietää? Heitä paremmin!" Hän teki työtä käskettyä, mutta
särki vielä toisen. "Nyt en enää heitä." Samassa tuli hänen vanhin
sisarensa, pieni Ingrid ulos. "Viskele häntä, kuuletko!" Thorbjörn oli
heti valmis, tyttö itki ja äiti kiiruhti tuvasta ulos. Hän käski poikaa
taukoamaan. "Heitä, heitä!" kuiskasi Aslak. Thorbjörn oli kiihoissaan;
hän noudatti käskyä. "Jopa arvelen, että olet järjeltäsi," sanoi äiti ja
juoksi hänen jälkeensä. Thorbjörn edellä, äiti perässä -- pitkin kartanoa;
Aslak nauroi, ja äiti nuhteli. Mutta vihdoin hän syvässä lumikinoksessa
sai pojan kiinni ja alkoi koko lailla mätkiä häntä. "Minä lyön takaisin,
minä, niin on täällä tapana," -- äiti taukosi hämmästyneenä ja katseli
häntä. "Tuon on toinen sinulle opettanut," lausui hän, tarttui ääneti
hänen käteensä ja vei hänet sisään. Ei hän sanaakaan enää
Thorbjörn'ille virkkanut, vaan hyväili hänen pieniä siskojaan ja kertoi
heille, että isä hetkisen kuluttua palajaisi kirkosta. Silloin kävi tupa
sangen kuumaksi. Aslak pyysi päästä erään sukulaisen luo; siihen heti
suostuttiin; mutta Thorbjörn'in olo kävi kahta tukalammaksi Aslakin
mentyä. Hänen vatsaansa kivisteli kauheasti,