Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 8

heid?n kirkkautensa tullut on. Oi, alentakaa toki joskus kiiltoisia silmi?nne, te loistavaiset! ?lk??tte halveksiko pient? maata, joka teid?t synnytti; naurelkaa ja itkek?? ihmisten kanssa, jotka teihin ihmetellen katsahtavat ja hiljaa kruunuanne huokailevat! Varokaa itse?nne, kavahtakaatte! Jokaista sanaa teid?n ilosta juopuneilta huuliltanne kuuntelemassa on vihamielisi? valtoja ja haikeasti kostaa kaikkein el?v?in emo r?ykkeille lapsillensa. Manner pitelee heit? kiinni, niit? loistavia hahmoja, ja syvyyden ja pimeyden haltijat, nuo onnenkantamain ihmisten ikivanhat, h?vi?m?tt?m?t viholliset, katselevat karsain silmin valiohenkil?it?, haavoittavat paranemattomilla k??rmeenpistoilla heid?n varomattomasti astelevia jalkojansa, panevat paulojansa ja vieritt?v?t mustia verkkojansa naurusuisille valonlapsille, joiden siivet ovat sidottuina, eiv?tk? he koskaan lep??, ei p?iv?ll? eik? y?ll?. Ainoastaan yksi taika voittaa nuo pime?t, hirve?t valtiaat, ainoastaan yksi turva ja suoja on hornan valtaa vastaan: on kukkainen n?yryys!
Er??ss? suuressa varjokkaassa puutarhassa Bonnin kauniissa kaupungissa istui ihanana kes?iltana nelj? yst?v?llist?, iloista, kiitollista ihmist?, kolme naispuolta ja yksi nuoruudenhilpe?, tarmokas mies. He olivat ??neti kaikki, salaisesti liikutettuina, sill? maa juuri vietti jokailtaista unelma- ja lepojuhlaansa: kuu oli kumartuneena hiljaisen kaunistetun armaansa luokse ja sit? katsellessansa h?nen vieno muotonsa heltyi ja suli lemmeksi ja ihastukseksi; kukat kuiskuttelivat t?htien kanssa ja l?nsituulonen suuteli puiden lehti?, niin ett? ne hekumasta vavahtelivat. Kaikki laulut ja helkytykset alkoivat nukahdella; kaukaa vaan kuului valtavan, hopealla huolitetun Rhein-virran kohina, ja hurskas kellonsoitto kumisteli l?mmint? ilmaa.
Vihdoin t?m?n hartaudellisen ??nett?myyden lopetti nuori, soinnukas ??ni. "Mummo, ?iti, Ludvig!" puheli vieh?tt?v? immensuu, "kuinka kaunis, kuinka ihastuttava onkaan maa! kuinka rikkaat ja onnelliset olemmekaan kaikki, jos hyvi? olemme! -- Eiv?tk?s palavimmat halumme mene uneen t?mm?isen? taika-iltana?"
Lempe?t ?idin kasvot k??ntyiv?t puhelijan puoleen ja vastasivat syv?mietteisell? rakkauden silm?yksell?; mutta nuori mies laski hiljaa voimakkaan, kaunismuotoisen k?tens? sisaren vaaleatukkaiselle p??laelle ja sanoi: "Mik? eroitus sinun ja minun v?lill?mme, sin? armas uneksija! Sinun lapselliset halusi vaikenevat suloisessa illan voipumuksessa, mutta minun halaukseni, ne kiivaat, her?j?v?t ja koroittavat ??nens? kovemmin kuin selke?n? pauhuisena p?iv?n?!"
"Mutta mit?p? viel? saattaisit pyyt??, sin? taivasten tavottelija?" kuiskutti tytt?, ja loi vieh?tt?v?n, hellyyden ja huolen sekaisen katseen hartaasti rakastetun jalon-ylpeihin kiihoittuneihin kasvoihin.
"Mietip?s toki asiata, rakkaani!" vastasi h?n; "mik?h?n lienee kauniinta maan p??ll?, mik?h?n korkeinta, mit? ihmiselle voi tulla t??ll? alhaalla, mik?h?n lienee jumalain loistavin lahja ponnistelevalle, haluavalle ihmissielulle?"
"Kaunein, loistavin lahja?" matki impi vakaisesti. "Oi, mummo kulta, sit?p? meid?n ensin on kysyminen sinulta, joka jo olet niin monta monta vuotta n?hnyt mailman ja ihmiset ohitsesi kulkemassa; puhu, armas, ja auta minua!" -- Ja h?n k??ntyi veljest?ns? hiljaiseen, kumaraiseen olentoon, joka istui lehvakkaan lehmuksen siimeksess? ja jonka talvisissa kasvoissa n?kyiv?t ikuisen syd?nkev?h?n j?ljet haihtumattomina.
"Kaunein, loistavin on tietysti valo, armahaiseni!" oli vanhuksen vastaus. Eukko oli nimitt?in sokea; h?n ei en?? isoon aikaan ollut n?hnyt kev?tt?, ei rakkaittensa uskollisia helosilmi?, ei p?iv?n kirkkautta eik? kuutama?it?, ja h?n nyt varmaan pimeydess?ns? ajatteli ijankaikkista taivasta, joka huikaisevalla loisteellaan likemm? ja likemm? l?heni h?nen v?synytt? syd?nt?ns? ja jota kohden h?nen koko sielunsa riemahteli.
"Valoko?" -- huudahti Ludvig ep?illen, ja h?nen silm?ns? v?l?htiv?t niin eriskummallisesti, -- "eip?h?n, ei ole suinkaan valo korkein lahja ihmiselle, valo on vaan makea virvoitus, suloinen ilo, l?mmin lohdutus; mutta valo ei ikin? ole korkeinta! Valo ei ole el?m??."
Silloin sisar ?kisti tarttui h?nen ojennettuun k?teens?; "Ludvig, s?vel on kauniinta!" sopotti tuo ihana olento iloisesti, ja ajatteli is?n kauniita lauleloita, veljen ihmeellisi? soittohaaveita kotona pianon luona istuessansa, ja lemmetyisi?ns?, noita suloisesti visertelevi? lintuja, ja satakielt? helkkyrintaa, tuota taivaallista kev?tvierasta tummassa lehmuspuussa, ja kaikkia niit? rakkaita ihmis??ni?, jotka niin lempe?sti h?nen nuorta syd?nt?ns? koskettelivat.
"Sin? lapsensyd?myt!" vastasi veli hyv?illen; "tosin tuntee sielu hurmaavaista hekumata, kun valtavan sointuvirran s?vel-aallot sit? k?tkev?t, sukelluttavat, hautaavat, kannattelevat ja kiikuttelevat; s?vel ja sointo onkin enemm?n kuin valo, se on valon ruumiillinen olemus; mutta eip? kuitenkaan korkeinta! -- ?iti, ?iti! etk? sin? sit? arvaa?" huudahti h?n viel? kiivaammin ja heitt?ytyi polvilleen sen armaan eteen. Ja h?nen ?lykk??t kasvonsa, joissa piirteet olivat niin oudontapaiset, niin ep?s??nn?lliset, kirkastuivat ihmeellisesti t?n? odotuksen ja innostuksen hetken?: muuan ylev?mpi, h?nen rakkaillensa viel? k?sitt?m?t?n pyhitys ymp?r?itsi h?nen jaloa p??t?ns?, ja n?ytti silt?, kuin olisi oikein s?dekruunu laskeutunut alas h?nen nuorelliselle p??laellensa, niin heloitti kuuvalo leimahdellen h?nen tummissa, tuuheissa hiuksissansa.
"Lapseni!" lausui ?iti ??rett?m?n lempe?sti ja veti poikansa rintoihinsa: "korkein on rakkaus."
Nyt nuorukainen p??sti k?tens? laskeumaan, riuhtasi itsens? irti ja kuiskahutti haikeasti: "Etk? sin?k??n, ?iti armas? Rakkaus, sanot sin?. Oi, onhan rakkaus ainoastaan unenn?k??; ja min? en tahdo uneilla, ?itiseni, en, vaan min? tahdon toimia, el??. Kuulkaatte siis, rakkahaiseni, ja uskokaa minua: korkein, loistokkain jumalten lahja on voima, tuottavainen, alati ehtym?t?n voima, ja min? aavistan, min? tunnen sen olemisen, sen it?misen ja kasvamisen rinnassani. -- Jumalat, jumalat, sallikaatte minun saada t?m? hurmaava voima, suokaa se minulle ja ottakaa minulta sen edest? kaikki, mit? ihmiset korkeimpana ja kauneimpanansa tunnustavat, halajavat ja rukoilevat! Valo, sointo, rakkaus, -- mit? en tarvitse! -- Teid?n lahjastanne min? alttiiksi annan kaikki maalliset sopusoinnut, kaikki auringon ja t?htien paisteet ja tuhannet lempikyynelet ilman ainoatakaan huokausta! Riist?k?? minulta kaikki maalliset ilot ja hyvyydet, mutta antakaa minulle ikuinen luomisvoima, niin min? teit? ylist?n niin kauvan kuin henki pysyy. Sitte min? rakennan itselleni