Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 9

oman mailman! Ei en ainoastaan yht? mailmaa, vaan tuhansittain tuhansia mailmoja on syntyv? minun voimastani, minun k?skyll?ni. Mit?p? minulle ylt?kyll?isess? elossani, ylenpaltisessa autuudessani on t?st? viheli?isest? maasta? Sopusointuja min? olen huomaava, mutta en maallisilla aisteillani; valoa olen n?kev? mutta en suinkaan ruumiillisilla silmill?; -- ja rakkautta? -- oi, ket? jumalat rakastavat, se ei ikin? heikkoa ihmissyd?nt? kaivanne!" -- Korkealle kohonneena h?n siin? seisoi, jaloimman, mutta hillitt?mimm?n ylpeyden kuva rohkea rukoilija, rukoileva k?skij?! Mik? jumala voipi h?nt? vastaanseisoa?
Mutta syv? arkuus v?risytti juuri kuin kylm? kauhu lempiv?in naisten syd?mi?: sisaren poski vaaleni ja ?idin silm? t?yttyi kyynelist?. -- Pilvi hajosi kuun edess?, tuima ?inen tuuli nousi ?kisti; kukat huumoksissaan ummistivat kupulehtens?, suhina ja tohina, v?rin? ja vavistus k?vi kautta koko luonnon ja s?ik?hytti lep??v?? maata kuin paha unenn?k?; tummat varjot laajenivat ja piteniv?t; y?p?ll?n ilke? kirkuna riekui kuin pilkkanauru, lintuset havaantuivat ja lent?? rapistelivat sinne t?nne.
"Uhkamielinen, rakastettu lapsi, jospa et milloinkaan t?t? y?t? murheella muistelisi!" lausui vanhus ja ylensi itse?ns?. ??neti ja huokaillen saattoivat tyt?r ja tytt?rentyt?r h?nt? huoneen suojaan. Ainoastaan nuorukainen viipyi unelmissaan puolen y?kautta pime?n lehmuksen alla ylellisess? autuaallisten tunteiden ja ennustavain aavistusten nautinnossa, ja lehmuksen heilimoita, kastehelmen painoisia, putoeli h?nen rintoihinsa kuin tuoksuisia kyyneleit?.
Ja vaan joitakuita kuukausia my?hemmin, vuonna 1792, l?hti Ludwig van Beethoven tutusta vanhempainsa huoneesta, toivehikkaana ja odottavaisena menn?kseen silloin niin loistavaan Wienin keisarin-kaupunkiin. Jumalain lahja, mahtava luomisvoima, pysyi h?nell? -- senh?n me kaikki tied?mme -- v?hentym?tt?m?ss? loistossa, niinkuin ei kell??n muulla kuolevaisella, aina viimmeiseen hengenvetoon asti: s?velaaltoja syntyi h?nen k?skyst?ns?, ja leikiten laski h?n niit? k?sist?ns? vierielem??n, huolimatta siit?, josko ihmiset notkistivat polvensa hartaudellisessa ihailemisessa vaiko ihastuksesta itkiv?t ja riemuitsivat. Beethovenin simfoniat, messut, Fidelio, overturit, sonatit, h?nen kalleimmista jalokivist? kutomansa teokset, kirkkaat virsihelmet, kaikki ne ovat h?nen taivaita tavottelevan luomismahtinsa tuotteita. Mutta pieni maa, jota h?n oli ylenkatsonut, sulki suuttuneena h?nelt? v?hitellen kaikki kukilla koristetut ovensa, ja ylev?n vakaiseksi, samoin kuin jumalten lemmetyinen itsekin, k?vi h?nen yksin?isyytens?. Pime? haltija koski kylm?ll? k?dell??n vahingon ilosta ilkkuvana h?nen korvaansa; ja siit? p?ivin ei mit??n sointoa ulkomailmasta en?? p??snyt h?nen suureen ja kuitenkin niin herkk??n sieluunsa. Ei mit??n lemmen taikakukkaa pudonnut h?nen tiellens?; ja lopulta sammui maan armas valokin; synkk? y? ja haudan hiljaisuus ymp?r?iv?t sit? masentumatonta j?ttil?isolentoa. Kaikki h?nen rakkaansa olivat jo aikoja sitte kotihinsa menneet; vieraat k?det taluttivat saamatonta, kuninkaallista vanhusta; vieraat k?det tekiv?t h?nen viimmeisen vuoteensa. Ja kaikki nuo pist?v?t vaivat, joita h?nen maallinen olonsa tuotti, paino h?n herkuleellisilla voimilla syv?lle vahvaan rintaansa takaisin, kaikki haavansa h?n salasi mailman silmilt?; ei milloinkaan tuo jalon ylpe? p??st?nyt ainoatakaan valituksen ??nt?; mutta ei h?nen my?s koskaan n?hty naurahtavan.
Mutta ne, jotka h?nt? tunnustavat, ihmettelev?t, rakastavat, varmaankin havaitsevat sen ep?toivon parkunan, joka h?nen mahtavissa t?iss?ns? haltiakkaasti pauhaa ja mielt?mme niin voimakkaasti vapisuttaa; se oli j?ttil?isluonteen ik?v?iminen halveksitun rakkauden per??n, yksin?ns? valvovan halajaminen niihin ihaniin unelmiin, joita miljonat h?nen vieress?ns? niin suloisesti uneksivat. Ja ne tummat varjot, jotka siell? t??ll? lenn?ht?v?t h?nen luomishenkens? loistokuville, ne olivat kahleitun, itsekseen heitetyn Prometeyn huokauksia valon per??n, sen maan s?velten per??n, joka h?nt? kantoi ja jonka h?n kerran uhkamielisyydess??n ty?nsi pois luotansa.
Ja hirve?sti, leppym?tt?m?sti piteli se h?nt? kiinni, t?m? kostava maa, kunnes iltasella 26 p:n? Maaliskuuta v. 1827, k?si k?dess? maan kev??n kanssa, my?skin ijankaikkinen kev?t tulla tuhutteli yksin?isen, uhkean sankarin luo. Loistavimman lennon j?yk?t siteet heltisiv?t, sielun vankihuone kukistui kokoon! -- "?iti, ?iti! nyt min? tahdon uneksia ja lev?t?! Min? olen v?syneen? luomasta ja valvomasta!" huusivat kuolevat huulet.
Mutta tuolla ylh??ll? ijankaikkinen valo, ijankaikkinen sointo ja ijankaikkinen rakkaus taivaallisessa yhdistyksess? huomaansa ottivat suuren p??stetyn ihmissielun.

HARMONIKAN KEKSINT?.
Isojen isossa Lontoon kaupungissa on tietysti pieni?kin huoneuksia; niinp? oli kaupungin City-osassa muuan v?h?p?t?inen, kuitenkin kolmenkertainen huoneus, jossa er??n? kolkkona Marraskuun iltap?iv?n? palaa r?tisi takkavalkea mit? sievimm?ss? pieness? kulmahuoneessa, kuin suinkin ajatella voi. Roihu nauroi vasten naamaa yrme?lle talvelle, joka par'aikaa ikkunaruutuihin viskeli kourallisittain lumih?yt?leit? ja j??palasia sek? sen lis?ksi ulvoi ja pauhasi kuin kahleittu karhu. H?m?r? jo harmaasen huntuun peitti ??rett?m?n kaupungin; ainoastaan S:t Paulin kirkontornin huippu ja Tover-linnan j?ttil?israkennus viel? puolustelivat ja vastustelivat, yleniv?t viel? tuon sakean sumun ulkopuolelle. Katujen lyhdyt olivat jo sytytettyin? ja taistelivat jokailtaista taisteluansa p?iv?nvalon kanssa. Kulmahuone oli my?s h?m?rtyneen?, ja liekkien leikkiv? loisto hyppeli seinill? yl?s alas, leiskui lattialla, karkeli katossa ja py?r?hteli n?ill? retkill??n v?liin my?s niihin nelj??n ihmiseen, jotka siell? yhdess? olivat.
Etevin ilmi? t?ss? pieness? perheess? oli muuan mies, joka takan kyljess? istui matalassa nojatuolissa, p?? selk?lautaa vasten. H?n oli mustissa vaatteissa, mutta p??ss? ei sen ajan tapaan ollut peruukia, vaan omat harmaat valuvat hiukset, jotka ohimoilta olivat taap?in pyyhk?istyin?. Mutta mimmoinen otsa siin? n?kyi, mitk? ihmeen kauniit otsakulmat! Oli mahdotonta ajatella jalompia ihmisen kasvoja; suuren sielun unelmat olivat siihen piirrettyin? ja kaksi kirkasta, innokasta silm?? seisoi vieress? unenselitt?jin?. Kuka olisi t?t? p??t? katsellessaan saattanut kys?ist?, oliko se kaunis juonteiltaan, oliko nuoruus puhaltanut pois poskilta ja huulilta, oliko se suu, joka niin lumoavasti hymyill? osasi, s??nn?llisesti muodostettu? Muoto ei mitenk??n merkillinen ollut, mutta miehen kaikki liikkeet olivat vakaat ja jalot. Ent?