Soitannollisia satuja ja jutelmia | Page 7

kuin olisi utuhuntu revennyt h?nen itkev?in silm?ins? edess?; madonnankuva vapisi, elon salama s?v?hteli murheen-?idin kasvoissa ja kivinen suu huokui: "kanna minun ??rett?mille tuskilleni otollinen uhri, ota minulta nuo julmat, j?hme?t kyynelet, sulata ne, ett? suopeasti vierisiv?t pois ja ahdistettua syd?nt?ni helpoittaisivat, anna minun hyytyneitten haavaini verta vuotaa, niin sinun rukouksesi tulee kuulluksi."
Kun tainnoksiin mennyt j?lleen p??si ajatuksissansa selville, loi jo puolip?iv?n aurinko hehkuvia s?teit?ns?, ja kaikki, mik? el?v?t? oli, k?tki itse?ns? arasti sen kuumilta, paahtavilta henk?yksilt?. Ainoastaan yl?snousnut ei niist? huolinut, h?nen poskensa paloivat, silm?ns? leimahtelivat, huulillaan py?ri autuaallinen hymy; juoksunjalkaa riensi h?n Neapeliin takaisin.
Jo seuraavana p?iv?n? taas hell?t sisarukset tulivat aamuauringon paisteessa, lauloivat lapsen hartaudella Ave Maria, ja hempe?n vaaleanverev?n hopeanhele? soprano??ni oli ihastuttavana vastakohtana vieh?tt?v?n tummanverev?n t?ysin?iselle alto-??nelle. Ja taas he pyh?nkuvan vieress? tapasivat sen ruskeakutrisen ja miettelyotsaisen nuoren miehen; mutta t?ll? kertaa h?n ei ollut polvillansa ristin juurella, vaan nojallaan kunnahan rinteess?, h?nen innostuneet silm?yksens? py?riv?t sinne t?nne, h?n piti k?dess??n paperilehte? ja kirjoitteli siihen piirtimell? kaikellaisia eriskummaisia merkkej?. H?nen kasvoillaan oli semmoinen loisto, ett? hurskas, kaino Lauretta melkein unhotti laskea ruusukimppunsa madonnan helmaan ja tulinen Lucia kummastuksissaan katseli loistavaa nuorukaista. Vitkalleen l?ksiv?t sisarukset vihdoin menem??n, mutta Lauretta laski tuoksuvan orangsikukka-kimppusensa rinnastaan salaa putoomaan tuntemattoman jalkoihin.
N?in n?kiv?t he toisensa joka p?iv? aamusilla, nuo kolme kaunista henke?, eik? myrsky eiv?tk? juonikkaat sateet saaneet n?it? vaelluksia estetyiksi. Hehkuvan Laurettan silm?ykset k?viv?t yh? hartaammiksi, lempe?mmiksi, hellemmiksi, mutta vienon tervehdyksen ??ni ja sanat yh? kainommiksi, v?risev?mmiksi, ja ihastus yksivakaisen miehen kasvonpiirteiss? yh? kirkkaammaksi.
Teki sitte tulojansa Maaliskuu, tuo Italian ihmeellisen suloinen kuukausi uusine kukkaumppuineen, heleine lehtineen ja lauhkeine tuulosinensa. Mutta Lauretta ei huomannut, ett? nuorukaisen ryhti el?hytt?vist? kev??n hengityksist? huolimatta raukeni raukenemistaan, h?nen astuntansa k?vi hitaammaksi ja h?nen poskensa lontostuivat; sill? pett?v? kumman kaunis puna vivahteli h?nen jaloilla kasvoillansa ja tummista silmist? tuikki kuin ylenluonnollinen tuli. Sitte h?n er??n? p?iv?n? kysyi hiljaisella ??nell?: "Saanko min? huomisp?iv?n? tuoda er??n laulun, se on kiitosvirsi pyh?lle ?idille? Ja tahdotteko sen minulle laulaa ihanilla ??nill?nne ja siten auttaa minua uhrin edeskantamisessa? Madonna on semmoista uhria pyyt?nyt, h?n on minulle palkaksi luvannut mit? herttaisinta. Oi, kuinka min? halajan sen toteenk?ymist?! -- Auttakaa minua, auttakaa minua t?ytt?m??n pyh?? lupaustani: veisatkaa minun virteni tulevana sunnuntaina t?m?n ristiinnaulitun kuvan juuressa, ja niin te tulette todistajiksi niist? ihmeist?, jotka madonna minulle tekee." Lucia ny?k?ytti leppe?sti suostumustansa, mutta Lauretta pani vapisevan k?tens? miekkosen k?teen, ja suuri, polttava kyynel herahti h?nen silm?ins? herttaisesta pilvest?.
Oli Maaliskuun 16 p?iv?, sunnuntain ilta, kuin ne taas kolmisin saapuivat pyh?nkuvan luo. Lauretta tuki nuorukaisen horjuvia askelia, orvonkukka-seppele riippui h?nen k?sivarrellansa. Ristiinnaulitun kuva katsoi vakaasti t?t? joukkoa. Vaipunut mies lankesi maahan, kohotti vaalahtuneet k?tens? ja huudahti intoisesti ja syv?ll? liikutuksella: "o pyh? murheen-emonen, ota vastaan minun uhrini!"
Ja h?nen vierest?ns? nousivat, ik??n kuin soiva uhrituoksu, molempain naisten ??net korkeuteen, ihmeellisen puhtaat, totiset ja ylev?t; he lauloivat sanat:
"Stabat mater dolorosa Juxta crucem lacrimosa, Dum pendebat filius".
(Murehella haikialla Seisoi ?iti ristin alla, Johon poika naulitaan.)
Ei tuulenhenk?yksi? hymisnyt puiden lehtil?iss?, ei kuulunut ylt'ymp?rill? ??nn?hyst?k??n; oli pyh? hiljaisuus, oli luonnon vaikeneminen t?m?n virren, n?iden s?velten jalouden ja totisen pyhyyden edess?. Syv?, vieno surumielisyys v?r?hteli naisten ??niss? ja vuoti alas jokaisessa sointeessa.
Rukoilija n?ytti ihastuksiinsa menehtyv?n. Pois k??ntym?tt?, sanomattomasti vaikutettuina, tuskasta riutuvina, kuumeellisesti odottavina riippuivat h?nen katseensa kiinni Marian kasvoissa; ja kun kaikuivat n?m?t sanat:
"Quis est homo, qui non fleret, Christi matrem si videret In tanto supplicio?"
(Ken ei itkun pirasoita Vuodattane katkeroita T?t? huolta n?hdess??n.)
Suom. A. Oksanen.
Kun n?m?t tenhosuloiset s?velet jalointa s??liv?isyytt? t?ynn?ns? l?htiv?t innostuneitten laulajattarien huulilta, katso, silloin vavahti murheen-emon muoto: sanomattomin murhe haihtui, taivaallinen liikutus valosti ihanan suun; painavat, kiviset kyynelet pehmeniv?t, sulivat, noruivat pois; miekan l?vist?m?n rinnan haavat vuotivat verta, ja heleit?, kuumia pisaroita valui uhraajan p??h?n.
Silloin ne hiljeniv?t, nuo h?nen v?syneen ruumiinsa i?ti kalvavat, raivokkaat vaivat, silloin se t?ysist? vapaista hengityksist? kohoeli, tuo h?nen ahdistunut sairas rintansa, ihmeen suloinen uupumus valtasi h?net, h?n levitti k?sivartensa autuahasti, Lauretta heitt?ytyi mielen ahdistuksissa h?nen viereens?, naurahdus lensi kuin auringon s?de kokoonvaipuvan kasvoille; -- Giovanni Battista Pergolese oli kuoliaana.
Murhehtivan Marian ihmekuva on aikoja sitte rauvennut ja rapautunut, jasmininvarret ja aloepensaat peitt?v?t t?t? herttaista paikkaa, ja sen kuolemattoman, maineella seppel?idyn, nuorekkaan mestarin ruumis, jonka uskovainen sielu veisasi i?ti ihanan Stabat mater, lep?? Vescoraton viile?ss? kirkossa. Mutta sen kunnaan juurella, jonka rinteen nojassa ristiinnaulitun kuva kerran seisoi, kohoaa tuskin huomattavana kukkihin kudottu hautakumpu, puolittain vajoksissa ajan raskaasta astunnasta ja surevain kypressien varjoamana. Se k?tkee sen lempiv?isen syd?men puhdasta verhoa, jonka madonna kerran lupasi rukoilevalle: vienon, vaaleanverev?n Laurettan maallisia j??nn?ksi?.

LUDVIG VAN BEETHOVEN.
T??ll? riemu- ja kyynelrikkaassa mailmassamme on olentoja, jotka ovat meid?n muotoisiamme ja joita ihmisiksi sanotaan niinkuin meit?kin, mutta joiden p??lle n?kym?tt?m?t jumalain k?det ovat tuhlaavasti tyhjent?neet ylt?kyll?isyyden-sarven kalleimpia ja harvinaisimpia lahjoja ja joille maa ei voi muuta enemp?? antaa kuin ainoastaan jalkain alustan. Jalossa tunnossa mittaamattomasta ylt?kyll?isyydest?ns? n?m?t jumalainlemmikit sitte usein unhottavat mailman ja ihmiset, antavat voitollisten silm?ystens? mit??n huomaamatta lent?? meid?n riemukev?ttemme ja vaivatalviemme, meid?n kukkaimme ja ohdakkeittemme ylitse, ja katselevat ainoastaan siihen ikuiseen valomereen, josta heille