Sanomalehtimiesajoiltani | Page 2

kuljin syyslukukauden toimetonna,
koettaen kuluttaa aikaani jäniksiä ampumalla ja kattoon syleksimällä,
kummassakaan sanottavasti onnistumatta. Aloin jo luulla, ett'ei minusta
olisi mihinkään. Mutta minä kelpasin kuitenkin sanomalehtimieheksi.
Olihan minulla siinä virassa tosin jo pienoinen menneisyys takanani. Jo
koulupoikana olin kirjoitellut runoja ja ollut käsin kirjoitetun
sanomalehden toimittajana. Yliopistoon tultuani korotettiin minut
osakunnan lehden ulosantajaksi. Ja näiden ansioiden perusteella oli
minulla kylläksi hävyttömyyttä kirjoittaakseni eräälle tuttavalleni
Helsinkiin, että hän hankkisi minulle työtä jossain sanomalehdessä.
Mutta hämmästykseni oli kuitenkin vilpitön, kun vähää ennen joulua
sain häneltä kirjeen, että toivomani paikka oli minua odottamassa
tammikuun 1 p:stä. Se oli referentin paikka ja velvollisuuksiini kuului
sen lisäksi kääntämistyötä ja uutisten hankkimista kaupungilta.
En nukkunut koko sinä yönä, joka seurasi. Mitenkä minä oikean
sanomalehden toimittajaksi? Mitä minä osaisin siihen kirjoittaa?
Kuinka ennättäisin panna paperille kaikki, mitä kokouksissa puhutaan,
ja mistä minä tietäisin, mitä siihen olisi pantava ja mitä ei?
Hain käsiini vanhan sanomalehden ja aloin sitä lukea. Tuo vanha tuttu
repale oli kuin uusi ikään. Yhtäkkiä oli se nyt minusta niin viisasta, niin
syvää ja niin outoa, että en löytänyt mitään paikkaa, joka olisi voinut
tulla minun älylläni kokoonpannuksi. Mistä minä tietäisin esim. milloin

pitää panna »kuten H.D. kertoo» tai »H.D:n mukaan» tai vaan »H.D.»?
Asioista, joita ennen tuskin olin huomannut, tuli minulle nyt mystillisiä
seikkoja, joiden salaisuutta turhaan koetin ratkaista. Kuinka voisin
kirjoittaa niin, että toinen sana tulisi mustemmalla kuin toinen tai että
toiset paikat näyttäisivät valkoisemmilta kuin toiset? Nyt sen konstin jo
kuitenkin olen oppinut, niinkuin näette.
Koetin sitten miettiä, miten joku uutinen olisi kirjoitettava.
Naapurikylässä oli äskettäin hukkunut lapsi huonoon jäähän. Minä
tartun kynään ja alan kirjoittaa koetteeksi. Saan siitä näin kuuluvan
uutisen: »Tämän kuun 30 p:nä hukkui Latvalan kylässä työmies Pekka
Hartikaisen 5:llä oleva poika huonoon jäähän.» Pitäisihän sen riittää,
mutta ei se minua kuitenkaan oikein tyydyttänyt. Puuttui siitä jotakin,
mutta mitä? Aloin etsiä lehdestä, eikö siellä olisi jotain samantapaista
tapausta kerrottuna, josta voisin ottaa oppia. Eikä tarvinnutkaan kauvan
lukea, sillä hukkuuhan niitä lapsia syksyllä huonoon jäähän maassa,
jossa on vettä niin viljalti kuin Suomessa. Ja aivan oikein, tuossa se jo
onkin, siinä seisoo: »Surkea onnettomuus»: (Ka niin, »surkeaksi
onnettomuudeksi» olisi Latvalan lapsenkin hukkumista voinut sanoa.)
»Tämän kuun 20 päivänä, kun useat Heikkilän kylän lapset olivat
menneet luisua laskemaan kylän alla olevan lammen jäälle, sattui
surkea onnettomuus, että yksi heistä toisten huomaamatta oli juossut
yksiöiselle riitalle, jossa hän melkein samassa upposi ja joutui ahtolan
saaliiksi, ennenkun hänen apuunsa jouduttiin. Vainaja oli
vanhempainsa ainoa lapsi, jotka jäivät häntä kauheasti suremaan. Tässä
siis taaskin yksi varoittava esimerkki, ett'eivät lasten vanhemmat tai
heidän holhoojansa jättäisi pienokaisia peräänkatsantoa vaille, niinkuin
valitettavasti kovinkin usein tapahtuu.»
Aivan samat asiat kuin minunkin uutisessani. Mutta siinä oli ollut
toinen mies kirjoittamassa. Samasta asiasta, mistä minä en saanut kuin
kolme riviä, teki hän yksitoista ja oli osannut lisätä pienen
yleishyödyllisen neuvonkin. Milloinka minä voisin sellaisen
kätevyyden saavuttaa? Minusta näytti, ett'en voisi milloinkaan. Ja
minua alkoi jo kaduttaa, että olin ruvennut koko puuhaan. Eihän
minulla ollut siihen kykyä eikä siitä mitään kokemusta. Ennen vaikka
kansakoulunopettajaksi!

Mutta silloin tuli minulle avukseni luonteen ominaisuus, joka
sanomalehtimiehille on hyvin suuriarvoinen ja joka pelastaa heidät
kaikista pulmista. Me saamme kirjoittaa ja me totummekin
kirjoittamaan asioista, joita emme ollenkaan ymmärrä ja joista ei meillä
ole etäisintäkään käsitystä. Ja minä päätin kuin päätinkin ottaa vastaan
viran, jonka toimittamisesta minulla ei ollut aavistustakaan. Saisinhan
käydä edes Helsingissä, jos ei muuta.
Ja kohta joulunpyhäin jälkeen--taisi olla vuonna 1881--läksin minä
»omalla hevosella» ajamaan pääkaupunkia kohti. Eihän se ollut mitään
sanomalehtimiehen kyytiä. Mutta enhän minä vielä ollutkaan mikään
sanomalehtimies, en totta tosiaan ollutkaan.

II
»SUURI SUOMALAINEN JA ENSIMÄISET TEHTÄVÄNI
SANOMALEHTIMIEHENÄ.
»Päivälehti», n:o 256, 3 p:nä marraskuuta 1893.
»Suuri Suomalainen» oli siihen aikaan pääkaupungin ainoa
suomenkielinen sanomalehti ja oli ollut jo kauvan, kuinka kauvan
lienee ollutkaan. Se oli yhtä vakava kuin vanhakin. Vaikk'ei silloin
vielä ollutkaan »nuoria» eikä »vanhoja», niin kutsuivat sitä kaikki
»vanhaksi» suomalaiseksi. »Se vanha Suomalainen», se oli samaa kuin
se rakas, se hyvä, se taattu, se vankka j.n.e. Ja sillä oli paljon ystäviä,
jotka sydämmestään antoivat anteeksi kaikki sen viat ja puutteet.
Nykyajan kannalta katsottuna niitä olisi noita puutteita ollut paljonkin,
mutta silloin niitä tuskin huomattiin, sillä »Päivälehti» ei vielä ollut
korottanut yleisön vaatimuksia suomenkielisen sanomalehden suhteen
eikä puolueen arvo sallinut verrata sitä ruotsinkielisiin, jotka olivat
ajanmukaisemmin toimitetut.
Aivan äskettäin oli lehti tullut jokapäiväiseksi. Ensimäisenä
ylioppilasvuotenani se oli vielä ilmestynyt ainoastaan kolme kertaa
viikossa, silloinkin iltapäivällä. Mutta oli ollut Turkin sota ja se on

suuri merkkivuosi suomalaisen sanomalehdistön historiassa, sillä siitä
alkoi meidän sanomalehdistömme kehitys. Siitä pitäen alkoi »Suuri
Suomalainenkin» kannattaa ja kuulema voittoakin tuottaa, kun pienet
osakkeet oli muutettu suuriksi ja suuret osakkeet tulleet lehden
omistajiksi.
Me oltiin siis koko poikia, kun meilläkin oli--päivälehti. Ja ilomme oli
niin suuri, ett'emme koskaan nurkuneet, vaikka lehti kaupunkitilaajoille
olisi tullutkin vasta klo 12 päivällä. Sillä sehän oli päivälehti ja
noudattihan se oikeastaan siinäkin suhteessa vain ohjelmaansa, joka oli
silloin ja on vielä nytkin: »kiireeseen