Rynnäkkö myllyä vastaan

Rynnäkkö myllyä vastaan

The Project Gutenberg EBook of Rynnäkkö myllyä vastaan, by Émile
Zola This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Rynnäkkö myllyä vastaan
Author: Émile Zola
Release Date: December 23, 2004 [EBook #14433]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
RYNNÄKKÖ MYLLYÄ VASTAAN ***

Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe

RYNNÄKKÖ MYLLYÄ VASTAAN
Kirjoitti Emile Zola
Suomensi K. N--n.
Ensimmäisen kerran julkaissut Työväen Sanomalehti O. Y. 1906

I.
Rocreusen myllyllä oli kieltämättä kaunein asema koko kylässä. Paikka
itsessään oli vähäpätöinen, puoleksi rapistuneita taloja kylätien kahden
puolen; mutta mylly seisoi maantien mutkassa, Morellejoen rannalla, ja
sieltä oli erinomainen näköala yli koko laakson kaunisten niittyjen,
mehuisten laidunten ja hedelmällisten peltojen.
Koko Lothringissa ei ole ihastuttavampaa sopukkaa. Satavuotiset
metsät ympäröivät viheriän meren lailla laajaa tasankoa, jonka lävitse
Morelle-joki kiemuroi hopeanhohtoisena sohisten.
Joki saa alkunsa Gagnyn metsästä ja tuo kuumina kesäpäivinä
mukanaan virkistävää viileyttä. Lukuisat puroset, jotka samoin saavat
alkunsa metsästä sammaltuneiden kivien alta, syöksyvät metsärinteitä
alas ja yhdistävät kylmät vetensä Morelleen. Kuten lumotussa
puutarhassa kohisevat ja laulavat kristallikirkkaat purot hopeanheleällä
äänellä, peittäen pauhuunsa peippojen ja rastaitten äänekkään laulun.
Vedet kostuttavat ja hedelmöittävät koko laakson, ja rehevinä kasvavat
maassa ruohot ja yrtit. Ikivanhat, mahtavat kastaniat levittävät
ympärilleen vilpoista varjoa, pitkät poppelit reunustavat niittyjä, ja
keskellä kulkee kaksoisrivinä plataanikäytävä aina Gagnyn
linnanraunioille saakka.
Sievänä ja viehättävänä sijaitsee isä Merlierin mylly tässä viheriässä
ympäristössä. Se on vanhanaikainen, kummallisennäköinen rakennus ja
on paalurakennusten tavoin puoliksi vedessä. Morelle, joka kohisten
syöksyy korkean sulun ylitse vanhaan myllynrattaaseen niin että se
veden painon alla huokaa ja valittaa, levenee talon edustalla
peilikirkkaaksi suvannoksi, missä kalat pitävät telmettään.
Vene keinuu ankkuroituna pienessä valkamassa, jonne talosta johtaa
laudoista tehty tie. Rakennuksen ensimäistä kerrosta ympäröi rehevä
muratti- ja köynnöspeite, ja köynnöskasvit kohoavat aina päätyyn
saakka, kiipeävät katolle, missä ne liehuvat kuten viehkeät aallottaren

hiukset.
Isä Merlier rakasti vanhaa taloaan, joka näytti näin viehättävältä ja
romanttiselta, eikä tahtonut tietääkään korjauksista ja muutoksista, joita
useat naapureista kehottivat häntä tekemään; hän rakasti vanhaa
myllynratasta, joka oli tehnyt työtä hänen kanssaan hänen
nuoruudestaan asti, tietämättä hetkenkään levosta, ja hänen kanssaan
tullut vanhaksi. »Ratashan ei kelpaa enää mihinkään, se on jo aivan
pilalla», sanoivat ihmiset ja neuvoivat häntä hankkimaan uuden. Mutta
vanha mylläri ravisti päätään, vanha ratas oli hänen uskollinen
ystävänsä, josta hän ei tahtonut erota. Ja kun se meni rikki, paranteli ja
paikkaili hän sitä kärsivällisesti kaikella, mitä käsiin sattui: vanhoilla
tynnörinlaudoilla, ruosteisilla rautapaloilla, tinalla, niin että vanha,
sammalen peittämä ratas lopulta näytti lystikkään kirjavalta, etenkin
silloin kun valkea vaahto kuohui sen ylitse. Kylätien puoleinen osa
rakennusta näytti jokapäiväisemmältä; siinä ei ollut esiinpistäviä
torneja tai kuisteja, vaan kaikki oli sileää ja tasaista. Tätä sivustaa antoi
mylläri toisinaan valkaista kalkilla, ja juuri äskettäin oli se uudesta
maalattu, niin että se auringonpaisteessa hohti häikäisevänä kuin
jäätikön pinta. Ja tänä päivänä näytti mylly vielä tavallistakin
iloisemmalta, jopa juhlalliselta, sillä tänään siellä vietettäisiin iloista
juhlaa: myllärin ainoan tyttären kihlajaisia.
Isä Merlieriä piti koko kylä suuressa arvossa; jo kaksikymmentä vuotta
oli hän ollut pormestarina, ja häntä kunnioitettiin yleisesti hänen suuren
rikkautensa tähden, minkä hän oli rehellisesti ansainnut kättensä työllä.
Naimisiin mennessään ei hän tuonut vaimolleen, joka oli perinyt
vanhan myllyn isältään, muuta kuin kaksi voimakasta kättä. Nyt oli hän
rikas mies ja olisi kyllä voinut saada levon itselleen ja vanhalle
myllynrattaalleen, mutta huolimatta korkeasta ijästään tunsi hän itsensä
terveeksi ja reippaaksi, eikä olisi voinut sietää joutilasta elämää; hän
teki yhä työtä, ja työ se oli, joka hänet terveenä ja reippaana pitikin.
Isä Merlier oli suurikasvuinen, kaunis vanhus, jolla oli hiljaiset, totiset
kasvonpiirteet. Hän ei nauranut milloinkaan, mutta luonnostaan oli hän
iloinen. Hän näytti aina arvokkaalta, mutta etenkin vihkijäisiä
toimittaessaan, ja tästä syystä pitivät kyläläiset hänestä aivan yhtä

suuresti, kuin hänen rikkautensakin vuoksi, eivätkä lainkaan halunneet
itselleen toista pormestaria.
Hänen vaimonsa oli kuollut ja oli jättänyt hänelle yhden ainoan lapsen,
hänen tyttärensä Fränzchenin.
Pienokainen oli aina ollut heikko ja kivuloinen, ja ihmiset eivät
osanneet kylliksi ihmetellä, mitenkä isä ja äiti Merlier, jotka molemmat
olivat niin terveet ja voimakkaat, olivat voineet saada tällaisen heikon
lapsen; mutta viidentoista vuotiaasta alkoi Fränzchen nähtävästi tulla
terveemmäksi ja oli nyt kahdeksantoistiaana kehittynyt kukoistavaksi
neitoseksi. Hänellä oli ruusuiset kasvot, hehkuvat, tummat silmät ja
punainen hymyilevä suu. Hän nauroi ilahuttaakseen muita, mutta
luonnostaan oli hän vakava, sillä isän äänettömyys oli hänet aikaiseen
kypsyttänyt ja tehnyt hänet hiljaiseksi ja miettiväiseksi.
Luonnollisesti liehuivat kaikki kylän nuoret miehet hänen kauneutensa
ja rikkautensa vuoksi hänen ympärillään, ja hämmästys olikin yleinen,
kun tyttö valitsi vieraan, ulkomaalaisen, jota vielä sitäpaitsi pidettiin
varattomana ja laiskana; ainoastaan tytöt olivat salaa Fränzchenin
kanssa samaa mieltä, vieläpä häntä hiukan kadehtivatkin, sillä heidän
täytyi tunnustaa, ettei kolmen peninkulman alalla löytynyt ainoatakaan
kauniimpaa poikaa, kuin Dominique