Rynnäkkö myllyä vastaan | Page 3

keskeymätön rauha vallitsee koko tässä onnellisessa sopukassa.

II.
Fränzchenin hääpäivä oli tullut, mutta mikään iloinen juhlatunnelma ei
vallinnut Rocreusessa, pikemmin kaikkialla pelko ja kauhu, sillä
preussilaiset olivat lyöneet keisarin joukot ja lähenivät pikamarsseissa
niin nopeasti, että kylässä joka hetki voitiin odottaa heidän
ilmaantumistaan metsän reunasta.

Ennen päivän koittoa pelästytti ihmiset ylös huuto: »vihollinen tulee!»
ja naiset lankesivat polvilleen rukoillen ja valittaen, mutta rohkeammat
miehistä uskalsivat lähteä ulos vakoilemaan ja näkivät silloin ilokseen,
että ne olivatkin ranskalaisia.
Näiden päällikkö pyysi saada puhutella pormestaria, ja hänet vietiin
myllyyn.
Aurinko kohosi juuri täydessä loistossaan, niityt höyrysivät, mutta
metsien yläpuolella oli taivas kirkas ja säteilevä. Mutta kenenkään
huomio ei kiintynyt luonnon kauneuteen, sillä mielet täytti tuska ja
pelko. Miksi viipyi päällikkö myllyssä? »Syttyisikö täällä taistelu?»
kyselivät ihmiset toisiltaan ja katselivat huolissaan sotilaita.
Päällikkö oli myllärin seuraamana kiertänyt myllyn ympäri, soudattanut
itsensä veneellä joen toiselle rannalle, tarkastellut kiikarillaan
ympäristöä ja saanut isä Merlieriltä tarpeelliset tiedot. Sitten asetti hän
sotilaita puiden ja kivien taakse ja kuoppiin, ja pääjoukko asettui
myllyn pihamaalle.
Kun isä Merlier palasi, hyökkäsivät kaikki kyläläiset hänen
kimppuunsa kysymään: »Tuleeko täällä tosiaankin taistelu?»
Hän ei vastannut, nyökäytti vaan hitaasti päätään. Mutta tultuaan
myllyyn ja nähtyään Fränzchenin ja Dominiquen katseen jännitettynä
suuntautuvan häneen, otti hän piipun suustaan ja sanoi: »Lapsiraukat,
teidän vihkiäisistänne ei tänään tule mitään».
Dominique ei vastannut mitään, vaan katseli synkkänä ja
jännityksissään Gagnyn metsää kohden ikäänkuin olisi hän toivonut
vihdoinkin saavansa nähdä preussilaiset. Myöskin Fränzchen pysyi
vaiti, hän oli kalpea ja toimitti totisena emännän velvollisuuksiaan,
pitäen huolta sotilaiden tarpeista. Nämä olivat iloisia, hyväluontoisia
poikia ja odottivat ateriaansa, joka kiehui kattilassa pihalle viritetyn
valkean päällä.
Päällikkö oli tällä välin tarkastellut myllyn asuinhuoneita, jotka
näyttivät häntä suuresti tyydyttävän.

»Tämähän on oikea linnoitus», sanoi hän leikkiä laskien isä Merlierille,
»luulenpa, että voimme puolustaa tätä aina iltaan saakka. Missähän nuo
ryövärit mahtavat viipyä? Niiden olisi jo aikaa sitten pitänyt olla
täällä».
Mylläri oli ääneti; hän arvasi edeltäpäin myllynsä kohtalon: tuhaksi ja
savuaviksi raunioiksi olisi hänen rauhallinen kotinsa pian muuttuva,
mutta hän ei valittanut, sillä mitä se olisi auttanut? Hän sanoi vaan:
»Kätkekää vene, ehkä tarvitsette sitä myöhemmin. Vesirattaan takana
on hyvä kätköpaikka».
Päällikkö nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi käskyn. Hän oli
kaunis, neljäkymmenvuotias, jolla oli miellyttävät kasvonpiirteet.
Dominique ja Fränzchen näyttivät kiinnittävän hänen huomiotaan
puoleensa; etenkään ei hän kyllästynyt katselemaan Fränzcheniä ja
selitti avomielisesti tämän olevan viehättävän.
Dominiquen kanssa alotti hän keskustelun ja lausui ihmettelynsä, miksi
niin voimakas nuori mies ei ollut sotajoukossa.
»Olen ulkomaalainen», vastasi Dominique.
Päälliköstä ei tämä näyttänyt olevan mikään riittävä syy, hän heitti
Fränzcheniin pitkän katseen ja hymyili tarkottavasti. Dominique, jota
tämä hymy loukkasi, lisäsi: »Mutta kyllä minä ampua osaan; tapaan
omenaan viiden sadan askeleen päästä. Tuolla on pyssyni».
»Te tulette sitä ehkä vielä tarvitsemaan», vastasi päällikkö.
Fränzchen oli kuullut keskustelun ja lähestyi vapisten ja ikäänkuin
turvaa etsien sulhastaan, ja huolimatta vieraista tarttui Dominique
hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä innokkaasti. Päällikkö hymyili
jälleen, mutta ei sanonut mitään. Hän istuutui tuolille, käsivarret ristissä,
ja katseli miettiväisenä etäisyyteen.
Aurinko oli noussut korkeammalle ja paistoi polttavan kuumasti,
vaikka vasta oli kello 10 aamulla. Sotilaat istuivat aitan edessä ja söivät

äänettöminä soppaansa. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä, kylästä ei
kuulunut ainoatakaan ääntä, sillä asukkaat olivat vetäytyneet
majoihinsa ja sulkeneet ikkunaluukut ja ovet. Ainoastaan yksinäinen,
ulosjäänyt koira ulvoi kylätiellä. Metsästä ja niityiltä, joita aurinko
paahtoi, kuului joitakuita ikäänkuin pidätettyjä ääniä, käki kukahti
toisinaan, sitten oli kaikki jälleen hiljaa, ikäänkuin olisi luontokin
pidättänyt henkeään.
Ja äkkiä, keskellä tätä syvää hiljaisuutta, kuului laukaus. Päällikkö
hypähti pystyyn, sotilaat jättivät ateriansa keskeneräiseksi ja riensivät
paikoilleen, hetkisessä oli mylly ylhäältä alas saakka miehitetty.
Päällikkö oli lähtenyt ulos kylätielle tähystelemään vihollista; maisema
lepäsi hänen edessään auringon hohteessa, mutta koko ympäristö, niin
kauvas kuin silmä kantoi, oli tyhjä ja hiljainen. Kuului toinen laukaus,
mutta ainoatakaan ihmistä ei ollut näkyvissä! Käännyttyään ympäri,
näki päällikkö Gagnyn kohdalla, kahden puun välissä, kepeän
savupilven, muuten ei mitään ollut huomattavissa.
»Ne lurjukset tiesivät meidän olevan täällä, ovat hiipineet metsän
kautta ja makaavat nyt puiden takana kätkössä», virkkoi päällikkö
kiukustuneena ja antoi myllyn taakse sijoitetuille sotilailleen käskyn
ampua. Kuulat vinkuivat ilmassa ja lensivät Morellen toiselle puolelle
maaliinsa osumatta.
Jokaisen pensaan, jokaisen puun takaa kuului laukauksia ja pöllähti
esiin savupilviä.
Tätä kesti noin parin tunnin ajan, päällikköä alkoi pitkästyttää ja hän
hyräili välinpitämättömästi erästä laulua. Fränzchen ja Dominique
seisoivat pihalla, silmäillen utelijaina alemman rintanojan ylitse. He
seurasivat erityisellä mielenkiinnolla erään nuoren sotilaan liikkeitä,
joka oli asettunut joen rannalle vanhan kumoon käännetyn veneen
taakse. Hän makasi vatsallaan maassa, laukasi ja liukui sitten vikkelästi
vieressään olevaan kuoppaan lataamaan kiväriään, ampuakseen
uudelleen. Hänen liikkeensä olivat niin tottuneet, sukkelat ja lystikkään
näköiset, että tuskin saattoi olla nauramatta häntä nähdessään.
Yht'äkkiä lienee mies saanut näkyviinsä jonkun preussilaisen pään, sillä

unohtaen kaiken varovaisuuden kohosi hän yhtäkkiä pystyyn ja asetti
kiväärin poskelleen; mutta ennenkuin hän vielä oli ennättänyt laukaista,
pääsi häneltä huudahdus ja hän vierähti kuoppaan. Poikaraukka oli
saanut luodin rintaansa. Hän oli ensimäinen kaatunut.
Väristen vetäytyi Fränzchen lähemmäs sulhastaan.
»Älkää