Ryöstölapsi | Page 9

ollut siihen aikaa. Vielä oli
kaapissa joitakuita minulle arvottomia tarvekaluja. Kävin nyt arkkujen
kimppuun. Ensimäinen oli täynnä jauhoja, toisessa oli olkilyhteisiin
kätkettynä rahapusseja ja papereita; kolmannesta löysin monenlaisten
tavaroitten seasta -- enimmäkseen olivat ne pukutarpeita -- ruostuneen,
kurjannäköisen ja tupettoman ylämaalais-tikarin. Piilotin sen liivieni
sisäpuolelle ja käännyin setääni päin.
Hän virui samassa asennossa mihin oli tupertunutkin, kokoon
kyyristyneenä ja toinen polvi ja käsi ojennettuna sivulle. Hänen
kasvonsa olivat sinertävät ja hengityskin näytti lakanneen. Aloin peljätä
hänen kuolleen. Noudin vettä ja kaasin sen hänen kasvoilleen. Siitä hän

näytti vähän tointuvan ja alkoi liikutella huuliaan ja räpäytellä silmiään.
Viimein hän katsahti ylös, ja kun hän huomasi minut, kuvastui hänen
silmistään yli-inhimillinen pelko.
»Oletko sinä elossa?» sopersi hän. »Kuule mies, oletko sinä elossa?»
»Olenpa tietenkin», vastasin, »enkä siitä juuri teitä kiittele!»
Hän oli alkanut syvään huokaillen haukkoa henkeänsä.
»Sininen lasipullo --», sammalsi hän, »kaapissa -- sininen lasipullo --.»
Hänen hengityksensä kävi yhä harvemmaksi.
Minä kiiruhdin kaapille ja löysinkin sieltä sinisen, reseptillä varustetun
lääkepullon. Juoksutin sen kiireimmän kautta sedälleni.
»Se on entinen kipuni», sanoi hän toinnuttuaan hiukan. »Sydänvaiva,
David.»
Minä asetin hänet istumaan tuolille ja silmäilin häntä. Toden totta kävi
säälikseni noin sairaannäköinen mies, mutta minussa kiehui oikeutettu
viha ja minä esitin hänelle kysymykset, joihin tahdoin selitykset: Miksi
hän valehteli minulle joka sanassaan, miksi hän pelkäsi minun jättävän
hänet; miksi hänestä oli vastenmielinen viittaus siihen, että hän ja isäni
olivat kaksoset -- »Siksikö, että se on totta?» kysyin. »Miksi hän oli
antanut minulle rahaa, johon minulla varmasti ei ollut mitään oikeutta,
ja lopuksi, miksi hän oli koettanut surmata minut.»
Hän kuunteli kaikki kysymykseni vaieten ja pyysi sitten päästä levolle.
»Minä vastaan sinulle huomenna», vakuutti hän »yhtä varmaan kuin
tahdon kuolla.»
Hän oli niin heikon näköinen, etten voinut olla pyyntöön myöntymättä.
Lukitsin kuitenkin hänet omaan huoneeseensa ja pistin avaimen
taskuuni. Sen tehtyäni menin takaisin keittiöön, laitoin sinne sellaisen
tulen, jota siellä ei moneen pitkään vuoteen oltu pidetty, ja kääriytyen
peitteeseeni laskeuduin levolle arkkujen päälle ja vaivuin uneen.

5 LUKU.
Minä lähden Queens Ferryyn.
Sinä yönä satoi paljon ja seuraavana aamuna puhalsi purevan kylmä
luodetuuli ajaen repaleisia pilvenhattaroita edellään. Ennen auringon
nousua ja viimeisten tähtien sammumista kävelin kuitenkin purolle ja
uin eräässä sen syvässä pyörteessä. Kylmän veden vielä ihoani
kihelmöidessä menin sisään, korjailin tulta, istuuduin sen ääreen
miettiäkseni perinpohjin asemaani.
Nyt olin varma siitä että setäni oli viholliseni. Varmaa oli myöskin, että
elämäni oli minun kädessäni ja että setäni oli paneva parhaansa
saattaaksensa minut perikatoon. Mutta minä olin nuori ja uskalias ja
kuten useimmilla maalaispojilla oli minullakin suuret käsitykset
viekkaudestani. Olin tullut hänen ovelleen kerjäläisenä ja melkein
lapsena. Hän oli kohdellut minua kavalasti ja väkivaltaisesti. Paras
päätös asialle olisi, jos minä rupeaisin käskijäksi ja ohjaisin häntä kuin
lammasta.
Istuin siinä tulen ääressä imien polveani ja naureskellen itsekseni.
Ajatuksissani kuvittelin itseni puristavan häneltä salaisuuden toisensa
perästä ja pääseväni tuon miehen käskijäksi ja ohjaajaksi. Kerrotaan,
että Essendeanin noita oli tehnyt peilin, josta saattoi nähdä
tulevaisuutensa. Sellaisen peilin täytyi olla valmistettu jostain muusta
aineesta kuin hehkuvista hiilistä, sillä minä en nähnyt yhdessäkään
niistä tulevaisuuden kuvista, joita siinä istuessani katselin, laivaa,
karvalakkista merimiestä, kivusta lyijynraskaaksi käynyttä päätäni,
enkä merkkiäkään niistä kärsimyksistä, jotka odottivat minua.
Hetken kuluttua läksin pää täynnä ajatuksia nousemaan portaita
vapauttaakseni vankini.
Hän toivotti minulle kohteliaasti hyvää huomenta. Minä vastasin
alentuvasti ja itsetietoisesti hymyillen. Pian istuimme aamiaispöydän
ääressä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

»No, sir», kysyin minä ivallisella äänellä, »eikö teillä ole mitään
sanomista minulle?» Ja kun en mitään selvää vastausta saanut, jatkoin:
»On jo aika tulla ymmärtämään toisiamme. Te pidätte minua
maalaispojan pöllönä, jolla ei ole enempää tervettä järkeä eikä
rohkeutta kuin vellikapustalla. Minä taas luulin teitä hyväksi mieheksi,
tai en ainakaan muita huonommaksi. Näyttää siltä kuin molemmat
olisimme erehtyneet. Mitä syytä teillä on pelätä minua, pettää minua ja
vaania henkeäni --?»
Hän murisi jotain leikistä ja että hän piti pienestä pilasta. Mutta
nähtyään minun hymyilevän, hän muutti puhetapansa ja vakuutti
minulle tekevänsä kaikesta selon heti kun olimme syöneet. Minä näin
hänen naamastaan, ettei hänellä ollut valmista valhetta, minkä minulle
syöttäisi, vaan että hän nyt oli täydessä touhussa jotain kelpaavaa
keksiäkseen. Olin juuri aikeissa sanoa hänelle huomioni, kun joku
koputti ovelle.
Pyytäen setääni pysymään paikallaan menin avaamaan ja näin oven
takana puolikasvuisen, merimiespukuun puetun poikasen. Heti kun hän
näki minut, tanssi hän muutamia askeleita merimiestanssia, josta en
koskaan tähän asti ollut kuullut puhuttavankaan, sitä vähemmin nähnyt,
näpäytellen sormiaan ja viskellen jalkojaan erittäin nokkelasti. Siitä
huolimatta hän oli kylmästä sinisenä. Ja hänen kasvoillaan oli puoleksi
itkevä, puoleksi naurava ilme, joka näytti kovin surkuteltavalta eikä
ollenkaan sopinut yhteen tuon iloisen tanssin kanssa.
»Kuinkas voit, toveri?» kysyi hän narrimaisella äänellä.
Minä kysyin tyynesti syytä hänen iloonsa.
»Ah, iloani!» sanoi hän, ja alkoi sitten laulaa:
»Se mulle on huvi, kun tullut on suvi, se vuoden aika parhain»;
»No niin», sanoin minä, »jos sinulla ei ole mitään asiaa, jätän minä,
julmasti kyllä, sinut oven taa.»
»Seis, veli!» huudahti hän. »Etkö sinä ollenkaan leikkiä ymmärrä? Vai

tahdotko