Runoja | Page 3

iltatähti;
Oli aamu, kun poiat
uljaat
Kukin omaan työhönsä lähti.
Ja Maisu jo herää ja kuuraa
Hän ikkunast' empien lykkii:
"Voi,
herttainen mummo -- nähkää!"
Ja hän outoa onnea sykkii.
1901.

TALON VAARI.
Ei, kuulkaa vanhaa vaaria vain:
Ei osaa poikamme raataa.
On heillä
tolkuton kiire ain;
Se työtapa talon kaataa.
Ei tän-ajan miehet
tyynesti tenää,
Ei löydy jäkkäniskoja enää,
Kuten vielä nuorena
ollessain --
Nyt vain se on kiire ja kiire vain.
Ja harva se enää meistäkään
-- Mun aikana -- tolkkua tiesi;
Mut
taatto ol' ensimmäisiään!
Hidas, jäykkä ja juureva miesi!
Ei
jäniksen seljässä tehnyt työtään,
Mut pellot korvessa laajensi myötään:

Sanon, hän oli jäkkäniska, hän --
Mut poissa on tolkku polven tän!
1901.
II
ELEGIIA
GEELITÄR.
(_Robert Bruce_ on voitettuna ja _Edward I:sen_ sotajoukot ryöstelevät
Skottlantia. Harmaapää runoilija, _Thomas Lermont_, istuu kalliolla
Loch Ness'in rannalla ja laulaa kelttiläisten kansain häviötä.)
I
Geelitär, äiti sä nuor, sun kirkkaat silmäsi jälleen
Peittävi kyynelveet, itkuun vaipuvi pääs!
Murhe, mi eksyi luotasi pois,
taas luontihe, löytäin
Onnesi vienon maan, minne sä heimosi veit,
Veit suruteitä ja turmain
pait yhä painuen Pohjaan,
Siimeksiin salomaan, pois sinivetten luo:
Tääll' oli armas viipyä sun;
veet hohtivat iltaan,

Saapui uinuen yö, kirkas, lauha ja tyyn;
Lehdot kukki ja tuoksui maat,
salo siintävä huohui,
Rauhan juhlia vain lauleli aarniopuut.
Kirjava karja jo notkoon riens
sekä mylvi, ja riemuin
Villavat uuhet kiis pitkin vieruja vuon;
Hirnahtain hevot uljaat löi
kavioita, ja koirat
Viehki ja hiipien luo, jäämään miehiä pyys.
Riemu se miesten
rintoihin nyt nousi ja naisten,
Silmiin kyynelet ens, maata he katseli vait,
Katseli vait sekä kuuli jo
niin käen kukkuvan yöhön --
Silloin kaikki jo huus: "tää Caledonia on!"
Maahan heimosi niin toit,
Geelitär, äiti sä armas;
Murheet myrskysän yön taipale jätti jo taa,
Rauha se vienona henki ja
kaikk' oli lämpöä täynnä,
Helkkyin kantelo soi, itse jo intouduit;
Silmäsi kainona loit yli uljaan
tunturiseudun,
Heimosi laajan maan, -- taistit taistoja sen!
Näit, miten ulkosi metsät
nuo sekä viljelys äärtyi,
Näit tuhopäiviä myös -- halloja, kylmiä koit;
Halloja, kylmiä koit,
näit julmia jälkiä vainoin,
Polttoa, ryöstöä maan, verta ja kuoloa myös!
Taas toki näit, miten
uljas, tyyn sekä sitkeä heimo
Korvasi tappiot ain, niistäkin intoa toi,
Intoa otti ja voitoikseen joka
kerta ne käänsi,
Valveni, valpastui, vihdoin kansana nous!
Näitäpä nähdä sä sait, näit

myös valon armahan aarteen
Kansaan kätkeyvän, hengen voittoja näit!
Rauhan töitä ja keinoja
myös navan aukean alla,
Riemuja lounaan-maan kesken hyyn sekä jään!
"Miks", nyt mietit,
"kauvemmin käyn arkana kaihoin?
Silmäni nostaa voin tyynnä jo kirkkauteen!
Murheen aika jo jäi, tuli
toivojen aika ja onnen."
Aattelit, äiti, jo noin: turhaks toivosi jäi!
Mustin siivin murhe jo liis
sekä mielehes iski;
Myrsky jo onnesi vei, turma se maahasi löi.
II
Viihdy jo, laulaja, sie! Vait kuuntele vaisuna yöhön
Myrskyä raivoavaa, miss' yli pääsi se käy:
Oksia taittaa, kaataa puut,
rytinällä ne ruhjoo,
Raastavi viljelymaas, suojasi riuhtovi pois;
Kuule ja nää tämä vait,
kuni lintu, mi värjyen istuu
Ääneti oksallaan, kun pesä vietynä on.
Tarkkaat silloin myös surun
ääntä, mi aikojen yöstä
Kesken pauhuakin vienona itkuna soi,
Haikaa muistoja niin
sukukunnan muinasen uljaan,
Heimoin kansavien, joitapa kohtalo löi!
Geelitär, äiti, kun istui hän
kesän entisen aikaan,
Soittain kanteloaan siimeiss' seijahan yön,
Vaipuen aatoksiin sekä
antain muistojen aaltoin

Hyökyä rinnassaan, noin helokyynelin ääns:
"Äiti mä nuor, toki näin
ilopäiviä, hetkiä riemun,
Harvoja nähnyt lien -- itkenen onnea nyt!
Suur oli heimoni, suur
sukukuntani, lapseni uljaat,
Kun kotikumpuin luo kansani koottuna näin:
Pien' oli lasteni joukko
ja pien' oli kuoleva kansa,
Konsa ma nuorintain viimein turvata koin.
Riensi he päivää päin,
koki katsoa laskua päivän,
Poikani yltiöpäät, rakkaat lapseni nää,
Yltiömielet niin, kuni myös oli
yltiö äiti:
Itse hän etsiä pyys säihkyä päivivän yön!
Mut suru työntihe tielle ja
murhe se lyöttihe matkaan,
Synkkänä haamuna nous surma, mi lapseni vei,
Uljaat poikani löi,
haja heimot heitti ja riisti
Äidin luota ne pois, kusta jo kuolo ne löys. --
En toki silloinkaan, kun
kaikk' oli vietynä multa,
Kaikk', koko kansani suur, onni ja toivoni myös,
Kun veririnnoin,
harhaillen, repaleisina vaatteet,
Nääntyen kurjuuteen, väistäin vaaroja tien,
Vein talutellen viimeistäin
-- surupäiväni lasta --
Enpä mä silloinkaan surrut syntymätäin!
Katso, ma mietin, säilynyt
on toki lapsesi nuorin:
Yks, ketä lemmit, jäi! Äiti, sä riemuta voit! --
Nyt ilopäivänä nään, ei
ollut lempeni turha:
Versovi kansastain uusia taimia taas!
Nuorin poika jo varmistuu ja on

intoa täynnä,
Tuskani, riemuni laps surmaa välttänyt on."
-- Geelitär, äiti sä nuor,
oi, pettikö ainoa toivos:
Lapsesi viimeisen kuoloko vievä jo lie?
III
Nosti jo silmäns' itkeyneet nyt Geelitär-äiti,
Oikeni istumahan sammalepaadellaan,
Kuivasi kyynelveet
käsivarttaan hienoa vasten,
Suori jo järjestäin kultaa suortuvien;
Hiljaa istui niin käsi
helmassansa ja tähtäs
Katseen jännitetyn loitos usvihin yön:
Lens säde silmäst' yöhön pois,
ja jo kaukana vastaan
Siinteli haimentain tuikkiva, nouseva koi;
Mut säde eelleen vain yhä
kiis, ja nyt äkkiä tuossa
Rusko se kultasi maat, kultasi rannat, veet!
Työhön siinä jo läks
ilomielin kansa ja katsoi
Silmin huikenevin säihkyä, hehkua maan.
Tykki jo lämmin vuo
sydämessään hällä, ja viehtyin
Riemua näytelmäin ääneti katseli hän;
Kantelon otti jo vienona niin
sekä kieliä koski,
Mutta sen unhottain vaipua salli jo taas.
Mietti ja huoaten äänteli niin:
"Suru etsivi pitkään!
Pitkä ja raskas tie, kaamoiss' synkeän yön,
Verkkaan päivään uuteen
vie sekä riemuhun uuteen,

Mut toki löytävi taas viimein onnea maa!"
Silmä jo säihkyilee,