Runoelmia | Page 5

saada.
Tieteelle mun sydämeni rinnassani sykkää.
Sille
uhraan elämäni: Venhe ulos lykkää!
Kuoleva Soturi.
Ken kentällä tappelu-tanterehen
Niin katkeraan huokaten nääntyy?

Siell' lepääpi soturi urhoollinen,
Mut virtana veri jo vuotaapi sen,
Ja
silmänsä pohjoseen kääntyy.
On vieras se kansa, on vieras se maa,
Jonk' eestä hän henkensä heittää;

Ei silmäystä säälin hän keltäkään saa.
Hän tuskaa nyt tunteepi
katkerimpaa,
Ei murhettans taida hän peittää.
"Miks onneni", huokaa hän, "maaltani pois
Mun viskas ja tänne soi
kuolla?
Siell' ystävä varmaankin kuollessain ois,
Jok' kyyneleet
pyhkis ja lohtua tois;
Vaan hylkynä täällä saan kuolla".
Mut virtana rinnasta vuotavat vaan
Nuo lähtehet punaisen tummat,

Jo aatoksens rupeevat harhailemaan,
Käy mielensä murheinen

hourailemaan,
Ja kuvat nyt syntyy niin kummat:
Hän lapsi viel' onpi. On tuttu se tie,
Jot' iloiten kotiinsa lentää.
Mut
missä nyt äitinsä lempeä lie?
Hän poissa on. Riemun pois kaipaus vie,

Ja kyyneleet silmihin entää.
Ken tuleepi? Äitikö olla se vois?
Hän surrako lapsensa sallis?
Ei,
kyyneleet pyhkii hän silmistä pois
Ja kuiskaapi: "aika jo levätä ois,

Käy nukkumaan lapseni kallis".
Ja vuoteelle äiti jo lapsensa tuo,
Ja katsellen lastansa sorjaa
Hän
rukoillen kääntyypi Luojansa luo. --
Sill' aikaa vaan vuotaapi
hurmehen vuo,
Ja uhrinsa kuolema korjaa.
Hetken onni.
Kun tappelu tauonnut on, sotilas,
Unohdat sä vaaran ja vaivan.
Et
muistele veristä kuolematas,
Mi läsnä voi olla jo aivan.
Ei!
riemuiten täysistä maljoista juot
Ja kernaasti riemuita muidenkin suot.

Lyhyt onnen hetki. Sä nautit sen,
Vaikk' kerta oisi se viimeinen!
On taistelu ihmisten elämäkin,
Siis kaikki me myös sotilaita.
Meit'
ahdisti vaarat ja vastuksetkin,
Ja vastakin niin lie laita.
Mut onnetar
herttainen ollut nyt on:
Siis taistelu mielistä haihtukohon,
Ja
juodaan riemuin nyt joka mies
Ja huomenna -- kuollahan kenties!
Kosken laulu.
Istui kosken partahalla
Päiväkaudet poikanen,
Katsoi kosken
aaltoloita,
Laulua sen kuunnellen.
Lauloi koski voimakkaasti
Ikivanhaa lauluaan.
Haaveet kummat
kuulijalle
Mieleen nosti kuohustaan.
Viekotellen, hurmaavasti
Kosken huima laulu soi.
Vaivoin poika

kotiin mennä,
Erota sen luota voi.
"Mitä koski lauleleepi,
Kertoo aalto vaahtopää?
Laulun sanat
kuulen, mutta
Niit' en taida käsittää".
"Kosken huminasta soivat
Sanat kauniit, kamalat;
Selittää kun niitä
koitan,
Toisiinsa ne haihtuvat".
"Kyllä kerran kosken kumman
Laulun täysin ymmärrän:
Kyllä
mieltä ikä antaa,
Silloin sanat selitän".
Näin hän mietti. Vuodet vieri;
Mieheks varttui poikanen.

Harhailtuans maailmalla,
Joutui kotiin lapsuuden.
Lauloi koski voimakkaasti
Ikivanhaa lauluaan.
Kaukaa laulun kuuli,
tunsi
Kumman tunnon rinnassaan.
Mielt' ol' ikä antanunna,
Nyt hän laulun käsittää.
Näin ne laulaa
kosken aallot,
Matkamiestä tervehtää:
"Kaukaa turhaan ihmislapsi
Rauhaa etsii, anelee;
Vaikka koski
vieressänsä
Rauhan hälle tarjoilee".
"Täällä haihtuu elon tuskat
Reunains yli yltyneet:
Tänne riennä,
hautaa tänne
Elos toiveet pettyneet!"
Metsässä.
On metsä kaunis ja vihanta.
Me istumme nurmikolla,
Ja vieno
metsän on humina,
Ja hyv' on kaikkien olla.
Niin vienosti metsä humisee,
Mä tunnen hyvin sen kieltä:
Se
muistoja mulle kertoilee,
Jotk' ihastuttavat mieltä.
Oi, kerro, metsä, oi kerro taas
Noist' ajoista hälvenneistä!
Ei
ymmärrä muut sun huminaas,
Siis mitä huolimme heistä!

Ensimäinen leivo.
Jo soi sun äänesi, leivonen.
Vaikk' kylmä ilma on vallan.
Sä laulat
kevättä toivoen
Taas jälkeen yöllisen hallan.
Vaikk' yöt on kylmät
ja synkeät,
Ja lumen peitossa maamme,
Iloiten ilmassa viserrät:

"Kevähän kohta me saamme!"
On uskos suuri, sä pienoinen!
Oi, jospa keskellä jäiden
Vois tuloa
toivoa riemuiten
Keväisten lämpöisten säiden;
Unohtain kauhua
tyhjyyden
Ja hallojen turmioita,
Haaveilla paistetta päivyen
Ja
niittyjä vihannoita!
Vanhat tuttavat.
Nyt jälkehen kymmenen vuoden
Taas terve, sä veikkonen!
Nyt illan
vietämme juoden
Ja muinaista muistellen.
Ei hetken huolet nyt paina!
Olot mieless' on entiset:
Me ystävät
olimme aina;
Ilot, murheetkin yhteiset!
Mut siit' on jo kymmenen vuotta,
Ja aika on oikkuinen.
Nuo vuodet,
ne kulu ei suotta!
Kai huomannut lienet sä sen?
Ei ehjänä aika päästä:
Sen virta kaikk' kuluttaa.
Ei sydäntä nuorta se
säästä,
Vaan muuttaa ja muodostaa.
Niin, päivien tullen ja mennen,
Myös oomme me muuttuneet;
Me
toisemme tunsimme ennen,
Vaan nyt oomme vieraantuneet.
Ei eroa ystävyys siedä,
Se kuolo on kukkasen tään:
Et minusta
mitään sä tiedä,
Mä sinusta en mitäkään!
Mut mitäpä huolimme siitä,
Kun muistot vaan elelee!
Jos muistot ei
viikoiksi riitä,
Kai illaks ne riittänee.
Siis iltamme nyt kulutamme,
Kuin ystävät rakkahat,
Ja olemme

uskovinamme,
Ett' oomme me tuttavat!
Hullu Sanna.
Tuoll' luona jylhäin petäjäin
On mökki matalainen,
Siell' asui vielä
äskettäin
Kyyryinen vanha nainen.
Hänt' etäiset ja tuttavat

"Hulluksi Sannaks" sanoivat.
Näin kylän vanhat hänest' ties:
Ei nuorna vertaistansa,
Ja häneen
rakastuikin mies
Ja Sanna häneen kanssa,
Ja Sanna nautti onneaan

Ja naureli ja tanssi vaan.
Mut kohta onni tummentui,
Sen köyhyys ensin peitti.
Mies hiukeni
ja sairastui
Ja pian henkens heitti.
Ja muisto Sannall' onnestaan

On poika, vuoden vanha vaan.
Ja pojan tähden pienokkaan
Hän kyyneleensä nieli,
Ja työhön ryhtyi
ahkeraan,
Vaikk' karvas oli mieli.
Mut poika kasvoi, voimistui,
Ja
äidin mieli rauhoittui.
Ja vuodet vieri, haluaa
Merille poika päästä;
Mut äiti pyytää,
varoittaa
Ja kyyneleit' ei säästä,
Vaan suostuu vihdoin kuitenkin,

Ja poika laivall' lähtikin.
Nyt Sanna, kaiho mielessään,
Kotona töitäns jatkaa,
Ja peloin
miettii yksinään
Tuon rakkaan lapsen matkaa.
Ja aika kuluu, kuluu
vaan,
Ei mitään kuule lapsestaan.
Nyt usein kesken kiiruunkin
Riens rannan äyrähille
Ja katsoi silmin
vetisin
Laineille läikkyville.
Ne kuohuilee, ne vaahtoaa,
Mut
tietoja ei niiltä saa.
Vaan vihdoin tiedot saapuvat,
Joist' tyyntyne ei mieli:
"Sun poikas
aallot ahnahat
Tuoll' ulapalla nieli.
Jo vuotta toista ollut on

Hän
hotehissa Vellamon"

Se isku sattui sydämeen,
Rajusti Sanna parkas,
Ja kavahtaen
seisalleen
Hän rantaan meren karkas.
Siell' aallot tuimat kuohuilee,

Hän kysyin niitä katselee.
Mut vihdoin huus hän raivossaan:
"Ei Luoja sitä sallis!
Ja valhetta
en uskokaan,
Eloss' on poika kallis!
Ja kohta, kohta saapuu hän

Luo äitins hellän, itkevän".
Ja siitä päivin järkeään
Ei Sanna enää saanut,
Yks miete vaan ol'
mielessään,
Ja hokemast' ei laannut:
"Jo kohta, kohta saapuu hän

Luo äitins hellän, itkevän!"
Ja vuodet pitkät vietti hän
Näin synkkää eloansa
Rannalla meren
hyrskyvän,
Höpisten lausettansa.
Ei muuta enää sanokaan,
Nuo
sanat vaan on huulillaan.
Mut kerran rantaan mökkisen
Venheessä vieras sousi,
Mies pitkä,
tumma, partainen,
Ja siinä maalle nousi,
Ja huusi: "äiti, tunnethan

Sä poikas ainoon, armahan!"
Mut Sanna nauroi ilkkuen:
"En usko kavaloita!
Mä poikani kai