Pikku ihmisiä

Pikku ihmisiä

The Project Gutenberg EBook of Pikku ihmisiä, by Teuvo Pakkala This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Pikku ihmisiä
Author: Teuvo Pakkala
Release Date: June 27, 2006 [EBook #18704]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKKU
IHMISIÄ ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe

PIKKU IHMISIÄ
Teuvo Pakkala
Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1913.

VELI

ENSIMÄINEN LUKU.
Laura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaan
äitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälän
ikkunan ääreen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsä
hämmästykseksi sanoi:
»Osta, äiti, tuo minulle.»
Se oli kyllä sievä nukke, jonka saattoi asettaa istumaan tahi seisomaan,
kädet erilaisissa asennoissa. Mutta äidin mielestä siellä oli paljon
kauniimpia ja sellaisia, jotka puhuivatkin lausuen muutamia sanoja.
Hän niitä tarjotteli, vaan Laura ei huolinut kuin siitä, jota oli osottanut.
Kun nukke tuotiin kotia, niin vanha Leena, kyökkipiika, joka sattui
olemaan läsnä laatikkoa avattaessa, siunasi ja löi kahta kämmentä
yhteen, sieppasi nuken ja juoksutti sen lehtorin kamariin:
»Lehtori, katsokaa! Rouvanne koulutyttönä, ihan ilmetty.»
Lehtori ei ollut nähnyt rouvaansa ennenkuin aikaisena neitinä, oli
tutustunut häneen vasta jonkun aikaa ennen kihlaustaan. Vikkelästi hän
otti silmälasinsa, jotka lukiessaan oli pannut pöydälle, ja alkoi
hymysuin tarkastella nukkea. Mutta hän epäilevästi pudisti päätään. Ei
hän keksinyt mitään yhdennäköisyyttä nukessa. Hän päätteli itsekseen,
että aina liioittelevan Leenan koko touhu johtui siitä, että Leena
nähtävästi piti nuken taivaansinisiä silmiä ylen kauniina. Mutta ettei
Leena mitenkään tulisi nolatuksi innostuksessaan, lehtori hänelle
ominaisen hienon kohteliaisuuden lisäksi sanoi mahdollisimman
ystävällisellä äänellä:
»Kyllä minä kuvittelisin rouvan pikku tyttönä hieman toisen
näköiseksi.»

Leena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännyt
siihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvan
näköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi:
»Mikä minua taas höpsytti?»
Mutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan
asentoon, jolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä
lausui:
»Todellakin! -- Todellakin vaimoni näköinen.»
Hymy nuken kasvoilta oli kokonaan kadonnut ja suun ympärillä oli
hempeän vakava, hieman surumielinen ilme.
»Soma nukke», ihasteli lehtori hyväntuulisena.
Hän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, joka
miellytti Lauraa, hänen ainokaistaan. Hän ryhtyi heti puuhaan
saadakseen nukelle oman varsinaisen asunnon. Teetti kerrassaan pienen
rakennuksen, jossa oli kaksi huonetta, sali ja kamari, parahiksi suuria
nukelle, täydellisesti sisustetut. Niin että kun tämä pieni talo oli
sijoitettu lehtorin rouvan kamariin ja Laura saanut sen mielensä
mukaiseen järjestykseen, Leena käskettynä katsomaan sitä huudahti:
»No mutta mun päiviäni! Ihan kuin oikeassa talossa, puntista prikkuun.
Ja niin juhlallista, että sydäntä hytkyttää.» Omin valtoinsa pulpahteleva
naurunhörähdys kuului tuon tuostakin Leenan maatessa lattialla
tirkistämässä pienen talon ikkunasta sinne sisälle.
Laura näet oli järjestänyt niin, että oli katsottava määrätystä ikkunasta,
ja siitä nähdäkseen piti katsojan paneutua pitkälleen lattialle. Lehtorin
rouvalle, joka oli nuori ja tyttömäinen, oli se yhtä helppoa kuin
Lauralle itselleen, mutta lehtorinkaan, joka oli jo vähän ikämies, ei
auttanut muu kuin lattialle mahalleen!
»Todellakin», sanoi lehtori äänellä, joka ilmaisi, että vaivan maksoikin
näkemänsä.

Pienestä ikkunasta tirkistäissä näkyi verhopeitteisestä oviaukosta vain
vähäinen osa nukkelan sänkykamaria häämöittäen salaperäisessä
valossa, joka sinne tunkeutui sen värikkäiden ikkunain läpi. Mutta
saliin oli avara näköala. Katsojan vastaisella seinällä oli sohva. Siinä
istui nukke omissa onnellisissa ajatuksissaan ja kasvoilla hymy, kirkas
ja iloinen kuin peipon viserrys keväällä. Sohvan yläpuolella oli tauluna
muuan Lauran äidin valokuva nuorena tyttösenä, sekin hymyilevä.
Päätyseinässä olevista kahdesta ikkunasta, joiden välissä oli suuri
kuvastin, paistoi päivä helakasti. Luonnossa oli kaunis syksyinen päivä,
mutta tuon leikkimaailman pienessä talossa oli täysi kesän tunnelma.
»Kiitoksia», lausui lehtori noustuaan ja otti Lauran syliinsä. »Isä
pyytäisi saada ehdottaa nukkelan nimeksi: Päivölä. Mutta mikä on
nuken itsensä nimi?»
»Kirsti», vastasi Laura.
»Todellakin! Äidin kaima.» Lehtori suuteli tytärtään.
Laura makasi Päivölän edessä joka päivä. Väliin tuntimääriä
liikahtamatta.
»Mitä sinä siellä näet?» kysyi kerran äiti uteliaana paneutuessaan hänen
viereensä lattialle.
»Katso, äiti. Kirsti on aivan kuin ajattelisi jotakin hyvin hauskaa. Eikö
ole?» sanoi Laura.
»Niin on.»
»Mitähän se ajattelee?»
»En tiedä, kultaseni.»
»Minun niin haluttaisi tietää, mitä se ajattelee. Koeta sinä, äiti, sanoa.»
»Rakas kultaseni, ei äiti osaa sanoa.»
»Se muistelee jotakin hauskaa, jota sille on tapahtunut.»

»Niin», myönsi äiti.
»Mitähän hauskaa sille on tapahtunut?»
Ei äiti osannut sanoa.
»Mitä hauskaa sinulle on tapahtunut tuossa sinun kuvassasi?» kysyi
taas Laura.
»Ei äiti enää muista.»
»Koeta muistaa.»
»Ehkä minä olin saanut hyvän todistuksen koulusta.»
»Ei se ole mitään erinomaista», sanoi Laura halveksuen. »Isähän sanoo,
että hyvän todistuksen saa, kun viitsii vähänkään lukea.»
»Ehkä minulle ei ollut tapahtunut mitään erikoista», sanoi äiti
nolostuneena onnistumattomasta yrityksestään.
»Minkä vuoksi sinä sitten olet niin iloinen tuossa kuvassasi?»
»Minulla yleensä oli hauska.»
»Mitä hauskaa sinulla oli, äiti?»
»Äiti oli silloin nuori. Nuorena odottaa ja toivoo. Ja se tekee elämän