Pieni elämäntarina

Pieni elämäntarina

The Project Gutenberg EBook of Pieni elämäntarina, by Teuvo Pakkala
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Pieni elämäntarina
Author: Teuvo Pakkala
Release Date: July 25, 2004 [EBook #13023]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI
ELÄMÄNTARINA ***

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders

PIENI ELÄMÄNTARINA
Kirj.
Teuvo Pakkala
1902.

I
Esteri Kalm.
Forstmestari Kalmin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Muutaman
vuorokauden vanhana hän oli jäänyt äidistään imettäjän hoitoon, ja
uuden forstmestarinnan taloon tullessa hänellä oli pahimmoilleen älyä

vieroa vierasta, kirkuen kurkun täydeltä, kun vähänkin lähemmäksi
vietiin. Ikänsä lisääntyessä ja pikku siskon saatuaan hän siirtyi toisen
palvelijan huostasta toisen huostaan. Isä ja äiti olivat vain sanoja
opetetussa iltarukouksessa, jonka päälle hän supatteli hiljaa oman
pienen järkensä mukaan anoen Jumalalta renki Juholle uuden kielen,
jolla hän voisi puhua oikein, ja milloin mitäkin hyvää. Harva se kerta
ettei hän muistanut forstmestaria, jota Juhokin pelkäsi, ja jolle uhattiin
sanoa aina kun Esteri teki jotakin pahaa. Hän silloin vakavana odotti,
että forstmestari tulee ja sivaltelee häntä ruoskalla niinkuin kerran
renkipoikaa, joka oli repinyt hevosen suun verille. Ja Esteri rukoili
pelätylle forstmestarille Jumalalta paljon: uudet saappaat, joissa on
punaista nahkaa varrensuissa niinkuin pehtorilla, hyvää lehtitupakkaa ja
viisi markkaa rahaa ja ... ja...
Sitten hän kerran lastenkamarissa yksin ollessaan teki mielestään
kauhean vahingon, ja kun ei ollut ketään, joka olisi aikonut mennä
forstmestarille sanomaan, niin itse lähti:
»Forstmestari! Nyt teki Esteri viimeisen kumman!»
»Minkä Esteri nyt teki?»
Alta kulmainsa katsoi ja jylhällä äänellä vastasi kuin olisi murhan
tehnyt:
»Särki potin!» »Voi sinua forstmestarin pikku tyhmä tyttö raukka!»
Forstmestari heitti pikku tyhmän tyttöraukan korkealle ilmaan ja laski
huulilleen. Raukkaansa oli usein ajatellut. Varsinkin matkoilla ollessa
oli ikävä ja sääli ja onnettomuuden pelko. Kotia tultuaan kuitenkin aina
unohtui, kun kaikki oli kuin ennenkin. Joskus yhtäkkiä heräsi halu
lähteä hakemaan Esteri ja omistaa hänelle joku hetki, mutta takertui
välillä muuhun: forstmestarinna antoi hänelle pienen Paulin
hypiteltäväksi tahi Margaretha vangitsi hänet. Nyt kun sattuivat pahki
toisiinsa, meni forstmestarilta koko pitkä ilta. Ja ettei hän seuraavana
päivänä saanut hevoskuormittain kaikenlaista rihkamatavaraa ei ollut
Esterin syy, vaan taivaan herran, joka on niin huono toimittamaan
tilauksia. Mutta forstmestarille oli kylliksi pienestä tyhmästä
tyttöraukasta, joka anasti hänen kammarinsa alituiseksi asuinsijakseen
ja hänen polvensa istuimekseen. Ja milloin forstmestari rauhansa
vuoksi karkoitti hänet kammaristaan, niin tapasi hänet kuin odottavan
koiran ovensa edestä. Forstmestarinnan täytyi ruveta tungettelijaa
torjumaan. Tätä poliisivoimaa vastaan Esteri taisteli kynsin hampain ja

täysin kurkuin.
»Forstmestari on minun!»
Mutta siitä kiivastui Margaretha, ja heidän välillään syntyi riita, joka
päättyi verisesti, kun Esteri iski Margarethaa palikalla päähän.
Forstmestarinna rankaisi julmuria ja kielsi häntä menemästä
forstmestarin kammariin sinä iltana edes hyvää yötä sanomaan. Esteri
määräsi taivaasta suuren kiven pudotettavaksi forstmestarinnan päähän.
Se putosi seuraavana päivänä.
Oli pidot. Piha oli täynnä hevosia, huoneet ihmisiä. Esteriä pirtissä
pistäytyessään puhuteltiin sieväksi uudessa puvussaan. Sanottiin häntä
vainajan näköiseksi. Ja kaikki yhtyivät yhdestä suusta ylistämään
vainajaa. Yksin ruotivaarikin hilausi sängystään penkille istumaan ja
muisteli nuorta kaunista, ylhäistä vainajaa, joka jokaisen huomasi ja
jolla oli sana kaikille, hyvä sydämellinen sana, kirkas ja lämpöinen, ja
jonka naurukin oli kuin ensimäisen leivon laulu kevään taivaalta... Kun
Esteri pirtistä sisälle juoksi, olivat kaikki vieraat salissa koolla, suuri
katettu ruokapöytä keskilattialla, pöydän päässä forstmestarinna kädet
ristissä ja silmät ummessa. Kesken hiljaisen ja harrasäänisen rukouksen
kajahti toisesta päästä pöytää lapsen ääni:
»Eri ihminen oli se vainaja kuin tämä nykyinen forstmestarinna!»
Forstmestarinna sairasti sängyn omana viikon päivät. Esteri kitui
yksinäisyyden tyrmässä, jonka seinät olivat ankarain määräysten
paksua kankea ja johon hänet oli sulkenut forstmestari--se joka
renkipoikaa oli ruoskinut.
Esteri kitui vuosia, vielä kun koko asia oli unohtunut. Hän piiloutui
aina syrjäisimpään soppeen ja katseli sieltä, kun Margaretha ja Pauli
hyväilivät forstmestaria mielin määrin. Jos forstmestari sattui
silmäämään sinnepäin, hiipi Esteri pois ja löydettiin milloin mihinkin
päin nukahtaneena. Ja kun forstmestari tuli matkoilta ja kaikki muut
riensivät häntä vastaan riemulla, katseli Esteri ikkunaverhojen takaa ja
toisten sisään tultua meni salaa hyväilemään forstmestarin turkkia tai
sadetakkia, syleillen ja suudellen.
Kerran forstmestari juuri matkalta tultuaan ja istuessaan salissa muun
perheen piirittämänä kyseli Esteriä.
Herra Jumala! ja ennen kuin itse tiesikään oli Esteri lastenkammarissa
muutaman sängyn alla.
Forstmestari tuli kammariin lapsijoukon seuraamana. Esteri kuuli

heidän puheensa ja näki heidän jalkansa. Sydän löi, Herra siunaa miten
se löi! Ne löytävät hänet täältä, suuren tytön. Jo pitää olla tyhmä. Auta
Jumala tämä kerta!
Forstmestari lähti. Hän haki Esteriä. Viime matkalla oli yhtäkkiä
johtunut mieleensä, ettei hän ollut Esterin kuullut kertaakaan nauravan.
Se oli ihmeellistä, ja äitivainajansa oli iloinen kuin peippo.
Tapasivat toisensa vasta illalla. Esteri oli koettanut tulla saliin
huomaamatta, melkein kuin varkain.
»Missä sinä olet ollut?»
Esteri punastui korvia myöten, vastasi hiljaa ja