Papin tytär

Papin tytär, by Juhani Aho

The Project Gutenberg EBook of Papin tytär, by Juhani Aho This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Papin tytär
Author: Juhani Aho
Release Date: October 6, 2004 [EBook #13662]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPIN
TYTÄR ***

Produced by Tapio Riikonen

PAPIN TYTÄR
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.

I.
Elli oli hänen nimensä.
Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle piille,
sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä neljännelle
piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten katsella alaspäin
keittiön rappusille, jossa kerjäläislapsia leikitteli, ja eteenpäin
pihamaata pitkin, jonka keskellä Musti makasi käppyrässä. Kupeille ei
nähnyt, kun oli toisella puolen porstuan seinä ja toisella kellarin pääty.
Ylemmä ei uskaltanut, vaikka olisi vähän matkan päässä ollut toinen pii,
yhtä paksu kuin neljäs, ja sieltä olisi jo kellarin katon yli nähnyt. Eikä
saanut tässäkään kauan iloita. Lapsentyttö huomasi ja sieppasi alas ja
retuutti pois, eikä kimakka itku auttanut.
Mutta kun ikä jatkui, ja pääsi tytöstä erilleen, niin piitä korkeammalle
joka päivä. Tuo toinen paksumpi pii oli kahdeksas, ja se oli kellarin
harjan tasalla. Siitä varovasti kellarin katolle, syrjäsittäin, sydänalassa
vähäinen vavistus, että jos äiti näkee ja huutaa pois. Mutta ei äiti nähnyt
eivätkä lapset rappusilla. Ja kun kerran kellarin katolle pääsi, niin sieltä
ei kukaan nähnyt, ja siellä saattoi olla kuinka kauan tahansa, luisulla
katolla lämpimässä paisteessa.
Ja jopa näkyi maailmaa sinne! Vo-ooi! Ja vaikka minnepäin!
Rakennuksen päitse järvelle päin venheranta kokonaan ja venheet
teloiltaan ja nuottakota. Niityn rannassa mies vielä, joka käesteli
Lahnalahdessa, venheen kokassa pikkuinen tyttö. Tuolla edempänä
sitten, toisella puolen järven, Iinmäen korkeat kukkulat, jonne päivä
paistoi ja josta näkyi taloja ja kellertäviä peltoja.
Pihamaan ja puutarhan yli oli maantielle päin peltoja aina kirkolle
saakka. Maantietä ei näkynyt korkean ruispellon takaa, mutta maantien
kohdan arvasi aidan seipäistä ja nousevasta pölystä ja ajavain päistä.
Olisi tehnyt mieli välistä ihan siitä ilosta hyppiä, että täällä oli eikä
kukaan tiennyt ja saattaisi olla vaikka kuinka kauan, jos vain saisi.
Mutta ei uskaltanut hyppiä ... näkisivät ja ehkä huutaisivat pois. Parasta

oli olla hiljaa, painautua pitkäkseen luisulle katolle eikä hiiskua
mitään ... »niinkuin sirkka seinän raossa»...
Tie keittiöstä tupaan kulki kellarin päitse. Ihmisiä siinä alinomaa liikkui,
mutta ei kukaan huomannut katolla olijaa. Kävi niitä kellarissakin,
ovessa kolistelivat ja astioita kellarin sisässä liikuttelivat, mutta ei niistä
kukaan mahtanut aavistaakaan, kuka oli katolla ... vaikka se siellä
mahallaan loikoi ja katseli päädyn kohdalta alas aivan heidän
päälakeensa ja tukan jakaukseen. Äitikin kulki monet kerrat kellariin,
vaan ei hänkään huomannut ... kantoi milloin niitäkin ja välistä meni
tyhjin käsin. Sydäntä kutitti ... tuskin sai naurunsa pidätetyksi, kun äitiä
katseli... Jos olisi hiljaa uukahtaa tai sammalta tai lastua heittää äidin
päälle... Ei, ei, parasta on olla hiljaa, hiiskumatta ... eivät ehkä
milloinkaan löydä, saa olla täällä koko viikon ... aivan likellä ... eivätkä
tiedä, missä on...
--Elli! huudettiin yht'äkkiä alhaalta. Missä Elli on? Oletteko nähneet,
lapset, Elliä?
Se oli äiti, joka huusi. Elli painautui lujemmin kattoon ja koetti pidättää
nauruaan, joka pyrki tulemaan.--Ei tiedä äiti, missä Elli on ... mutta ei
Ellikään sano ... antaa niiden ensin etsiä ... missähän luulevat olevan...?
--Lapset, kuuletteko, oletteko nähneet Elliä?
--Ei olla nähty!
--Menkää etsimään jostain ... puutarhasta tai...
Lapset juoksivat etsimään.--Antaa niiden etsiä ... ei Elli huuda.
Äiti odotti kellarin edessä, ja lapset tulivat sanomaan, ettei Elliä ole
puutarhassa. Äiti käski vielä etsiä huoneiden takaa ja pellon pientarilta
tai mistä tahansa. Mutta eivät lapset mistään löytäneet...
Siitä tuli äidin mieli levottomaksi ja hän rupesi toden teolla huutamaan.
--Elli hoi! huusi hän, ja lapset huusivat mukana. Silloin pääsi Elliltä

naurun tirskahdus, ja hän äänteli alas:--Uu--uu!--mutta ei äiti eivätkä
muutkaan huomanneet, vaikka hän vähän kurkisti kellarin päädyn
ylitse.
--Missä sen ääni kuului? ... kuulitteko, lapset?
--Uu piilossa ... uu kellarin katolla ... uu!
Nyt hänet jo huomattiin, ja häneltä pääsi itseltään hillitön nauru. Ja hän
kuvitteli, että muut nauraisivat yhtä paljon...
Mutta äiti vihastui niin, ettei ollut saada ääneen ensiksi...
--Tyttö!--sinä! ... heti paikalla alas! ... nouse heti istumaan! ... et saa
liikahtaakaan!
Ja kun Elli sanoi, että kyllä hän itse osaa tulla tikapuille ja sitten alas,
niin äiti uhkasi antaa vitsaa, jos ei hän kohta jää yhteen paikkaan ...
siihen, missä on, ja pitele käsillään kiinni, niin kauan kuin joku joutuu
ottamaan.
Ja Ellin täytyi odottaa siksi, kunnes renki tuli ja otti hänet räystäältä
syliinsä ja laski maahan.
Vitsaa oli vähällä tulla, mutta torumisiin se kuitenkin jäi tällä kertaa...
Mitä hän siellä ... kellarin katolla ... ja ilman lupaa?
Hän vain tahtoi nähdä, kun niin paljon maailmaa näkyi ... ja kun oli