Pankkiherroja | Page 2

asemassa ei miehen tarvitse surkeilla muutamia markkoja.
--Varmasti ei, virkahti Soisalo lasiaan tervehdykseksi kohottaen. Kunpa vain kaikki suomalaiset Europa-matkustajat olisivat yht? vakavaraisia!... No, te ette k?yneet sitten Algierissa?
--Emmeh?n me miten, selitti Antti, kun t?ytyi viel? Rooma, Firenze ja Venetsia n?hd?, siirty? sielt? Wieniin, Budapestiin ja Pragiin ja tietysti viel? tehd? lyhyt huvimatka Harzin vuoristoon...
--No, nyt te tulette suoraan Berlinist?? kysyi Soisalo.
--Sano pikemmin: suoraan Wertheimin makasiineista, naljaili Antti, sill? kyll? me siell? suurimman osan Berlini-aikaamme vietimme. Minun vaimollani oli niin paljon ostoksia...
--Olin huomaavinani er?it? kollyja, yhtyi Soisalo pilaan.
--Taas te syyt?tte minua tuhlaavaisuudesta, torui rouva. Niinkuin ei olisi juuri hyv?? taloudenpitoa ostaa halvalla, mist? saa...
--Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofin tyyneydell?.
--Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaa rahallakaan, nauroi rouva. Ne tulevat aivan ilmaiseksi.
Noin he naljailivat. Soisalo katseli heit? syrj?silm?ll??n. N?yttiv?t todellakin olevan varsin tyytyv?iset matkaansa. Ja mik?s oli ollessa, kun rahaa oli pantu menem??n, oltiin nuoret ja terveet ja viel? mit? onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi l?pi jokaisesta heid?n ilmeest??n ja eleest??n.
Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heist? noin sopusointuista paria tulevan. H?n oli tuntenut Antin jo koulunpenkilt?, rouvan kanssa taas vasta nuorena maisterina tutustunut. H?n se oikeastaan olikin heid?t er?iss? hilpeiss? ylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.
Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo oli kummakseen saanut ulkomaille heid?n kihlauskorttinsa.
Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenen korvissa, h?nen rouvansa paria vuotta vanhempi h?nt?. Jo t?m? oli suuresti Soisaloa arveluttanut. Mutta mit? enemm?n h?n oli miettinyt asiaa, sit? suuremmaksi oli kasvanut h?nen ep?ilyns?. Noista kahdesta ei koskaan mit??n kunnon paria tulisi! Heid?n luonteensa eroavaisuudet olivat liian huomattavat ja viel? huomattavampi oli ero syntyper?n, kasvatuksen ja kummankin kotoisen ymp?rist?n v?lill?. Varmaankin oli Antti hypp??m?ss? onnettomaan kirnuun tuossa. Mutta mit?s tehd?, rakkaus oli sokea, eiv?tk? parhaankaan yst?v?n varoitukset moisissa asioissa olleet omiaan tulta sammuttamaan, vaan p?invastoin sytytt?m??n.
Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi l?helt? Helsinki?, kaupustelijoita, pieni? k?sity?l?isi? tai mit? lienev?t olleet. H?nen rouvansa taas oli k?yhtyneen, mutta vanhan ja sukuper?st??n ylpe?n aatelisperheen tyt?r, selke?, kylm? ja itsetietoinen leima koko olennossaan, joka kyll? n?ytti tiet?v?n, mit? h?n teki, ja varmaankin oli ottanut Antin eik? Antti h?nt?. Tuskin oli se tapahtunut rakkaudesta ollenkaan, sill? tuo nainen ei juuri n?ytt?nyt milt??n tunne-ihmiselt?, vaan pikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen, ja ehk? perheelleenkin, hyv?, kiltti ja kunnollinen el?tt?j?. Ja siihen n?ytti Antti kuin luodulta sinisine, ihanteellisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja siistine, s??nn?llisine kasvonpiirteineen. Er??nlaista sis?llist? pehmeytt?, joka kuvastui h?nen hiukan turvattoman suunsa muodoista, korvasi taas tiukka, energinen ryppy kulmakarvojen v?liss?.
Mik??n ei Antissa muistuttanut h?nen talonpoikaisesta tai ainakin l?hell? talonpoikaa olevasta syntyper?st??n. Sep? se juuri olikin ihmeellist? Antissa, ett? h?n oli niin helposti uuteen ymp?rist??ns? sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eik? v?himm?n sen yhteiskunnallisia mielipiteit? ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa, jumalaa pelk??v??, itse??n rakastavaa maailmankatsomusta. H?n oli muutamassa vuodessa kehittynyt t?ydelliseksi aristokraatiksi, viel?p? niin t?ydelliseksi, ett? sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan h?nen vertaistaan. Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehen poika, mutta el?m?ns? varrella sent??n sangen kauas vasemmistolaiseksi muodostunut, oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin nykyinen maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti selitett?viss?.
Ep?ilem?tt? se oli vaimon vaikutusta. Muuhun johtop??t?kseen h?n ei ollut voinut tulla, eik? voinut viel?k??n. Mutta sittenh?n Antti oli tuiki riippuvainen vaimostaan? Ep?ilem?tt? oli, ja k?vih?n se niin kauan kuin kaikki oli hyvin ja toinen tunsi yht? suureksi onnekseen riippua kuin toinen riiputtaa.
N?in pitk?lle oli Soisalo p??ssyt mietteiss??n, kun Antti, n?ht?v?sti huomaten ?kki? h?nen hetkellisen hajamielisyytens?, k??nsi puheen toisaalle ja rupesi kyselem??n heid?n yhteisist? helsinkil?isist? tuttavuuksistaan ja tiesik? Soisalo mit??n heist?, kuka mahtoi olla kaupungissa ja miss?kin kes?? viett?m?ss??
?kki? mainittiin my?s er??n suuren liikkeen toimitusjohtajan nimi.
Soisalo synkistyi ja katsoi kysyv?sti Anttiin. Antti ei ollenkaan voinut ymm?rt?? h?nen katsettaan.
--Sin? et siis tied?, virkahti Soisalo verkalleen, ett? yhteinen yst?v?mme on muutamia p?ivi? sitten ampunut itsens?.
Antti hyp?hti.
--Ampunut? Herran nimess?! Miksi, miss? ja milloin? Selit? toki!
--Kuten sanoin, muutamia p?ivi? sitten, omassa tyhj?ss? kaupunkikodissaan.
--Mahdotonta! Siin? t?ytyy olla erehdys! Lauri Toivio? Kuolla voi Lauri Toivio, mutta ei koskaan ampua itse??n.
--En tied?, virkahti Soisalo hiljaisesti. Asia seisoo niin sanomalehdiss?.
--Min? en ole n?hnyt mit??n sanomalehti?. Ampunut? Ja miksi? T?ytyyh?n olla joku syy! Terve mies parhaassa ij?ss??n, onnellinen perheen-is?, hyv?t liikeasiat...
--Jos ne nyt olivat niin hyv?t, huomautti toinen yht? hiljaisesti.
Antti katsoi miltei nuhtelevasti Soisaloon.
--?l? viitsi, virkahti h?n sitten, edes sylk?ist? h?nen haudalleen, jos h?n todellakin on kuollut, kuten sanot. Ainakin Laurin asiat min? tunnen ja menen niist? koko sielullani vastuuseen.
--Kunhan et vain koko kukkarollasi, v?itti Soisalo ?skeiseen tyyneen, hiljaiseen, mutta juuri senvuoksi onnettomuutta-uhkaavaan tapaansa. Huhutaan, ett? siit? tulee tavallista j?rkytt?v?mpi vararikko.
--Siit?? Vararikko? Laurin liikkeest?? huudahteli Antti s?ken?ivin silmin. Ei ikin?! Panen p??ni pantiksi!
--?l? pane, varoitti Soisalo. Vararikko sek? liikkeest? ett? pes?st?. Sit?paitsi se on jo varma, lis?si h?n painokkaasti.
--Sitten on joku heitti? mahtanut v??rink?ytt?? h?nen luottoaan, ?rj?isi Antti. Mutta minua ihmetytt??, ett? sin?kin...
Soisalo teki torjuvan liikkeen k?dell??n.
--?l? kiivastu, sanoi h?n, sill? n?in? aikoina vasta on tyynen? pysytt?v?kin. Mit? heitti?ihin tulee, niin ainahan niit? on maailmassa.
--Ehk? ep?ilet jo minuakin yhdeksi niist?? virkahti Antti ylenkatseellisesti.
Soisalo ei vastannut mit??n siihen. Seurasi hetken vaitiolo, jonka aikana Antti katsoi tiukasti ja suuttuneena