Pakolaisen päiväkirja | Page 4

tahdot."
"Mutta mihinkä matkanne menee?"
"Menipähän mihinkä tahansa", vastasin minä, ja jota enemmän häntä
katselin, sitä tutummaksi alkoivat hänen kasvonsa minulle näyttää.
Kaksi vuotta sitten olin hänen nähnyt jonkin pikkukaupungin
näytelmälavalla: hän oli aktööri, mutta huono siksi. Hamletissa hän oli
johdattaja-henkenä.

"Mutta vieläkin kerran, mihin matkustatte?" kysyi hän minulta itkuun
vetävällä äänellä.
"Noh, sanonpa sen sitten: Borfodiin". Ma tiesin aivan hyvin, että siellä
asuva kartanon isäntä vaan pilan vuoksi toisinaan pitää kanssakäymistä
aktöörien kanssa.
Mies kiipesi kärryille, vannoen, ett'ei voinut maksaa kyytirahaa
enempää kuin viisi groschenia. Häntä oli muka matkalla ryöstetty j.n.e.
Sitten ilmoitti hän hyvin laaja-sanaisesti, että oli onneton
räätälin-kisälli, jonkin perinnön tähden matkalla Kövesd'iin, sekä kertoi
muutaman jutun räätälinkisällin monimutkaisen elämän piiristä, ja kun
hän päätti kertomuksen, ilmoittaen mitä osaa hänellä itsellään siinä
seikassa oli, kysäisin häneltä: "milloinka viimeksi näytit Hamlet'in isän
osaa?"
Mies sekä punastui että vaaleni hämillensä tullen. Hänen tunsivat siis
yksin hevoispaimenetkin. Mutta kun hänkin sitten tunsi minun, aukeni
hänen suunsa aina korviin asti; hän itki ja nauraa rähötti, vetäytyi
minun selkäni taakse -- sillä eteen hän ei voinut luokseni tulla -- ja
kertoi sitten että se näytteliäseura, jonka kanssa hän oli maata kiertänyt,
suurin joukoin oli karannut Thalian lipuilta isänmaan suojeliain riveihin.
Hänkin oli muka saman kohtalon omaksi joutunut. Siellä sotajoukolla
oli hän sitten ison aikaa pää-leikinlaskian virkaa toimittanut, vaan
myöhemmin, kun tapilääkäri oli kuollut ja toinen lääkäri hänen siaansa
muutettu, oli hän pantu avonaiseen toisen lääkärin virkaan. --
"Vaan varmaankaan ette olleet kelvollinen siihen virkaan".
"Minua esitteli siihen muutama virkamies, jonka mielisuosion olin
voittanut tohtori Bartolo'na Sevillan Parran-ajajassa. Sitä paitsi olikin
semmoisia itseksensä oppineita tohtoria sotajoukolla vaikka kuinka
monta".
"Paransitteko ketään?"
"Paransinpa niinkin, ja oikein kummallisesti se vielä kävikin.

Debreczen'in tappelun aikana istuin, kanuunien pauhatessa, vallin
viereen, että sinne toivat haavoitettuja. Kerran talutti kaksi toveria
nuoren, kauniin tykkimiehen tyköni. Nuorukainen seisoi edessäni,
kohotti kahta veristä kädentynkää ja sanoi surullisesti: 'katsokaapa,
herra tohtori, nyt ei minulla enään ole kumpaakaan kättä!' Kanuunaa
ladatessaan häneltä kuula kerrassaan oli siepannut pois molemmat
kädet. Minun silmistäni pakeni päivän valo, ja tainioksi mennen
kaaduin selittäin kaivantoon. Kylmään veteen tultuani virkosin siellä
kohta. -- Samaan aikaan toivat sinne toisenkin haavoitetun, jolta
molemmat jalat olivat poisammutut. Kun kuula oli riipaissut toisen
jalan, rukoili hän kyynelsilmin vieressä seisovaa toveria, että siirtäisi
hänen tuonemmas; muuten muka kohta ampuisivat pois toisenkin.
Vaan ennenkun tämä olisi kerinnyt auttaa häntä, sattui toinen kuula
sinne ja tempasi häneltä toisenkin jalan. Ennemmin olisin seisonut
kanuunan edessä, kuin näitä haavoja katselin. Tuskin olin nämät sitonut,
kun sotajoukko alkoi paeta. Nämä haavasairas raukat jäivät sinne.
Heidän kävi hyvin, jos voivat kuolla". --
Kun iltapuoleen tulimme ulos metsästä, näimme kasakoita täyttä
laukkaa ratsastavan vastaamme.
He havaitsivat meidät: meidän ei sopinut kääntyä takaisin metsään.
Parain neuvo siinä tilassa oli hyvällä omalla tunnolla ajaa eteenpäin.
Muutamien minuutien kuluttua he ympäröivät meidät ja pysähyttivät
kärrymme.
Pörröpäinen sotamies, nahkalakki päässä, pienen lyhyen ratsun selässä,
puolen kolmatta sylen pituinen piikki kädessä, pitkä pyssy vinoon
ripustettuna selässä, ratsasti täyttä karkua minun vastaani, ja ennenkun
tavoitin ne harvat flavinkieliset lauseet, jotka olin pannut muistooni,
puhutteli hän jo minua murtaen, mutta hyvin ymmärrettävästi --
magyarin kielellä.
"Mistä tulette?"
Hämmästykseni oli niin suuri, että ensi silmänräpäyksellä en tiennyt,
millä kielellä vastata kysymykseen. (Myöhemmin sain tietää, että tämä

hetmanni oli ollut Horvat'in (Kroatian) rajaseudun asukas ja, niinkuin
useinkin kävi, oleskellut Komàrom'in (Komorn'in) linnan vartiaväessä,
siellä oppinut magyarin kieltä, sitten mennyt palveliaksi eräälle
venäläiselle herttualle ja lopuksi antaunut kasakkain riveihin).
"Mistä tulette?" huusi hän uudelleen minulle, kun hämilläni ollen en
vastannut ensi kysymykseen.
"Ladàny'sta', vastasin minä.
"Mitä kuljette?"
"Olemme tuota herraa kyytissä, joka istuu takanamme".
"Mitä herraa?" kysäisi vihaisesti kasakka.
Ma katsoin ta'akseni. Tohtoriani ei kuulunut eikä näkynyt. Istuimella ei
istunut ketään.
Kasakat sillä välin jo alkoivat piikillään pöyhiä kärryn koppaan
heitetyitä heiniä, jota tehdessä kadonnut mies vapisten ja rumasti
irvistäin keikahti ylös kärryjen kopasta, johon peloissaan oli kätkeynyt.
Hänen onneton näkönsä, hänen korkea-pesäinen hattunsa, heinän ja
oljenkorsilla kaunistettu, ja hänen kauhistuneet kasvonsa saattoivat
kasakat hirveään naurun rehoitukseen, jota vielä kartutti seuraava oikku
tuolla entisellä lääkärillä: hän rupesi näet, näyttääkseen itseänsä
totiseksi kristityksi uhkaaville Moskovalaisille, ristinmerkkiä tekemään,
ensin vaan yhdellä kädellä, mutta sitten molemmilla, joka teko näytti
varsin eriskummalliselta.
"Mikä kumma herra sinä olet?" kysyi häneltä jyrisevällä äänellä
kasakkahetmanni.
Mies ei kuullut eikä nähnyt mitään. Vaikka magyarin kielellä hänelle
puhuttiin, ymmärsi hän kysymyksen niin, että hänen pitäisi antaa esille
rahansa; ja kovasti vapisten pisti hän kätensä sisälakkariin, ja sieltä
vetäen tukun sinisiä, viheriäisiä ja keltaisia teateripilettiä ja
viinipulloista irti kiskaistuja osoituslippuja, kokotti hän ne kasakalle.

Mies raukka arveli kaukaisesta maasta tulleen kasakan ei voineen
nähdä kaikkia siihen aikaan Unkarissa niin monenlaisia ja
monennäköisiä sekä eri tavoin kirjoitettuja pankinseteliä, ja hänen siis
pitävän vaikka minkä paperin semmoisena setelinä.
Vaan kasakkapa taisikin hyvin lukea magyarin kieltä ja heitti kokotetut
liput heittiö-tohtorille silmiä vasten niin tuimasti, että lentelivät hujan
hajan. Sitten paljasti hän miekkansa ja huusi julmasti silmiään
väännellen ja sakeita sadatuksia lasketellen pelosta puolikuolleelle
raukalle:
"Kukas olet? kuuletkos?