Pakolaisen päiväkirja | Page 2

näkyivät reijistä läpi, muutamasta huoneesta katseli laiha koira
akkunassa, niin villiintyneenä, niin yksinänsä.
Jo on kuukausia kulunut siitä, kun kylät poltettiin, eikä ole vielä
ainoatakaan huonetta niihin rakennettu.
Sen asukkaat ei kukaties tahtoneet takaisin palata?
Muutamalla miehellä, joka oli älynnyt pakoon lähteä, oli niin paljon
rohkeutta, että uskalti palata. Pitkän hakemisen perästä löysikin
huoneensa. Kanuunankuulat olivat rikkoneet seinät ristin rastin.
Porstuan edustalla makasi kuollut mies, tuvan seinässä oli juuri kuin
jäljet verisen käden viidestä sormesta. Koko kylässä hän ei löytänyt
ainoatakaan elävää olentoa. Tuolta täältä aito-vieriltä kapsahti maan
välistä lentämään suuria käyrä-nokkaisia lintuja, jotka vaivalla
verkkaan lentää lekuttelivat ja hänen tuonnemmas mentyään
laskeutuivat takaisin siihen paikkaan, josta hän heidät oli lentoon
pelottanut. Mies otti lapion käteensä, kävi talosta taloon, haudaten
kuolleita, missä niitä tapasi, vaan uupuipa kolmantena päivänä työstään,
heitti siihen paikkaan huoneensa, tilansa ja läksi ulos maailmalle; eikä
ole siitä päivin enää takaisin palannut.
Eräs toinen oli myös juuri löytänyt huoneensa ja astunut siihen
asumaan. Ensi yönä näki hän unta, että joku oli hirtetty tuvan

kurkihirteen. Kauhusta sai nyt vilutaudin; kolme päivää kesti hänellä
kuumetta, neljäntenä hän kuoli siihen. Ei pistänyt sittemmin kenenkään
päähän asettua entisiin asumuksiinsa asumaan.
Huoneitten seinillä kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, ja sekin niin
keltaista, juuri kuin valittaisi siellä kasvanut kansa. Ylt'ympäri
vainioilla rehetti takkiainen, ja ennen näkemättömät, tuntemattomat
ruhka-ruohot kasvoivat siellä hirveän suuriksi. Jos joskus lämmin
tuulen-viuhka sattui näiden harmaisiin päihin, lentelivät utuiset
siemenet sinne tänne ilmassa.
Naispuolinen matkatoverimme, husaari-upseerin vaimo, joka kovasta
helteestä oli nääntymäisillään, halusi vesipisaraa juodakseen eräänä
varina iltapuolena. Me keksimmekin jossakin kaivon, vaan siinä ei ollut
kehää, ei kippoa, ei kopin vartta. Töin tuskin saimme siitä vettä
ammennetuksi nahkahatulla, vaan ammennettuamme kaasimme sen
kauhistuksella maahan. Se oli punaista kuin veri!
Ylt'ympäriinsä olivat kaikki lammikot kuivaneet; ei vesipisaraa, ei
varjoisaa puuta, ei vastaan tulevaa matkustavaista näkynyt missään. Jos
ken kummun rinteesen paneutui nukkumaan, havaitsi hän yht'äkkiä
päällensä ilmaantuvan korkealla ristiin rastiin lenteleviä petolintuja ja
näitten lähenemistään lähenevän risteillen ja kierrellen, ilkeällä,
peloittavalla rääkynällä. Korppi-kotkat...

II.
Ranne-rengas.
Matkatoverini husaari-upseeri oli alakuloinen, synkkä-mielinen,
kolmikymmenvuotias mies. Hänen vaimonsa oli nuori, kaunis nainen,
jonka rikas isä asui Pest'issä. Tämän kanssa hänen olisi sopinut
rauhassa hyviä päiviä elellä, mutta hän seurasi miestään rakkaudesta. Ei
koko matkalla kuulunut valittavaa sanaa hänen suustaan; nälkää, janoa,
puolipäivän polttavaa hellettä kärsi hän, eikä pelännytkään yksin
illoinkaan, kun huuru-kehä, juuri kuin mikäkin varjovyö, rupesi

valloittamaan näköpiirin ja me yksin yövyimme johonkin arolle
ihmisäänen kuulumattomiin. Vieläpä kehottikin hän, meitä lohdutti ja
ilahutti, niin ilomieliseltä hän näytti.
Hän keksi tuumia tuhansittain miehensä huolia karkottaakseen.
-- "Mennään johonkin syrjäseutuhun, tullaan talonpoikaisiksi ihmisiksi;
sinä kynnät, kylvät, ajat härkiä; minä hoidan lehmät". -- Olihan tuossa
naurun syytä yltä kyllin.
-- "Jos ottavat sinun vangiksi, ma kuljen tuomaris tykönä, kunnes
kyllästyy käyntiini ja päästää sinun. Ja jos ei avaa vankihuonettas,
annan salvata itsenikin sinne luokses, ja siellä sitten elämme, siellä
kuolemme".
Kaikki purskahdimme itkuun.
Nuori vaimo kantoi ranteessaan rengasta. Kun apali-kivisen nastion alla
olevaa salaponninta painoi, poukahti näkyviin nuoren, kauniin miehen
emaljiin maalattu muotokuva, siistissä husaari-upseerin puvussa.
Helposti voi sen tuntea hänen miehensä kuvaksi. Hän katseli sitä usein
ja näytti jokaiselle, lisäksi lausuen: "Silloin hän ei ollut niin
surun-alainen".
Kun erään kylän tienoilla tie jakausi kahtaalle, jätti husaari-upseeri
meille hyvästi. Hän valitti siitä, että täytyi niin kolkkoa tietä kuljettaa
vaimoansa ja erkani meistä kylän päässä. Siihen me emme poikenneet;
mutta hän otti siitä oppaaksensa erään Walakkilaisen, jonka piti viedä
häntä parempia teitä.
Kun hän katosi näkyvistämme, surkuttelin minä itsekseni heitä, häntä ja
hänen iloista puolisoansa, enkä tiennyt, miksi niin tein.
Varmaankin joutui hän turvallisemmalle tielle; minä jäin
autio-seutuhun. -- Häntä seurasi armas puolisonsa, minua mykkä
matkatoverini, joka koko matkalla ei hiiskunut sanaakaan. Minua
pahotti, että hän erkani minusta. Oli näet minusta juuri kuin ei siellä
mitään vaaraa tarjona olisi, johon minä menin; juuri kuin suojeleva

sallimus, johon hurjasti luotin, turvaavalla kädellä varjelisi niitäkin,
jotka olivat lähelläni.
Useampien kuukautten kuluttua sattui kerran sanomalehti käteeni. Se
oli ensimmäinen, minkä pitkän ajan perästä näin. Ma luin sen päästä
päähän, itse ilmotuksetkin. Ta'immalla sivulla oli julkaistuna luettelo
tietämättömälle omistajalle kuuluvasta tavarasta. Se oli otettu
ryöväreiltä, jotka sitä saalista saavuttaakseen olivat murhanneet
matkustavaisia. Tavaran joukossa oli hienoja vaimoväen vaatteita,
vereen tahratuita ja rikki revittyjä, nyörillä koristettu virkapuku,
kauno-ompeluilla neulottuja hienoja alusvaatteita, ja, kaikenmoisia
muita kaluja mainitsematta, kallisarvoinen, raskas ranne-rengas, jonka
suuren opalikiven alta, kun ponninta painoi, näkyviin kimmahti kaunis
nuoren miehen muotokuva, husaarin virkapuvussa, emaljiin
maalattuna.
Sanomalehti valahti maahan kädestäni.
Vaimo parka, mies poloinen! Miks'eivät minua seuranneet?
Myöhemmin sain kuulla, että opas metsässä, ei kaukana siitä, missä
erkanimme, petti heidät. Upseeri ammuttiin. Silloin eräs heillä ollut
palvelia juoksi metsähän; häntä heitettiin miekalla. Sen hän sieppasi
käteensä ja juoksi edemmäs. Vähän matkan päässä tapasi hän
kulkusalla olevia honvéd'iä. [Tällä nimellä kutsutaan Unkarissa maan
vartiaväkeä.] Niitten kanssa hän nyt läksi ryöväriä etsimään. Hän löysi
isäntänsä ja emäntänsä kuolleina haudasta. Sittemmin päästiin päälle
heitetyn miekan johdolla ryövärien jäljille.
Miksi piti heidän minusta pois luopua?

III.
Kolme sian-ajajaa.
"Eteenpäin,