Nurmeksen kapina

Nurmeksen kapina

The Project Gutenberg EBook of Nurmeksen kapina, by J. A. Bergman
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Nurmeksen kapina Historiallinen kertomus Itä-Suomesta
Author: J. A. Bergman
Release Date: July 16, 2005 [EBook #16315]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
NURMEKSEN KAPINA ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed
Proofreaders

NURMEKSEN KAPINA
HISTORIALLINEN KERTOMUS ITÄ-SUOMESTA
Kirjoitti J. A. Bergman
Alun perin julkaissut Arvi A. Karisto 1916.

Tämä suomalaisen kansalliskirjallisuuden heräämiskauteen kuuluva
teos ilmestyi v. 1881 nimellä "Nevalaiset". Tekijä, joka on julkaissut
useita muitakin kaunokirjallisia tuotteita, käsittelee tässä tavallaan
hyvin harvinaista tapausta maamme historiassa. Veronkantaja Affleckin
sorrosta aiheutunut katkera mielenkuohu Nurmeksen talonpoikien
keskuudessa v. 1710 meni nimittäin niin pitkälle, että yksityisen
henkilön vastustamisesta johduttiin kapinoimaan Ruotsin valtaa vastaan
venäläisten apuun vedoten. Järjestymättömästä talonpoikaisliikkeestä
on olemassa verrattain runsaasti asiatietoja, joita tekijä on tunnollisesti
käyttänyt surullisen ajankohdan ristiriitaisuutta kuvatakseen.
Bergmanin pikku romaanilla on vieläkin merkitystä alkuperäisessä
tarkoituksessaan, historian kansanomaisessa esittämisessä. Toiselta
puolen se nyt itse on siirtynyt historiaan, kuvastaen niitä nuoren
kansallisen sivistyksemme kevätpäiviä, jolloin suuret ulkomaiset
mestarit ensiksi antoivat vaikutelmia alkavalle
kaunokirjallisuudellemme. Walter Scott on siten tuntuvasti saanut
määrätä tämän romaanin henkilövalintaa ja muuta sommittelua;
tapaamme latinaa rakastavan pedantin, noita-akan ja muita
skotlantilaisen suurmiehen vakauttamia piirteitä. Mutta tekijän ansioksi
tulee, että hän on kyennyt kaiken luomaan kotoiseen sävyyn, ja joskaan
hänen tuotettansa ei sovi arvostella kirjallisuutemme nykyisen
korkeimman tason mukaan, havainnee tavallinen lukija "Nurmeksen
kapinan" sekä miellyttäväksi että opettavaiseksi, kansalliseksi
kertoelmaksi, jolla on sekä omaperäistä että kirjallishistoriallista
mielenkiintoisuutta.

I
Vanhan sepän luona.
Vähän luoteeseen päin Savonlinnasta, nykyisessä Säämingin pitäjässä,
asui tämän kertomuksen tapahtuma-aikana vanha seppä nimeltä Jaakko
Nevalainen. Hän oli nyt seitsemänkymmenen vuoden ikäinen.
Miehuutensa päivinä oli hän ollut sotamiehenä ja sittemmin hoitanut
jotakuta pikku virkaa Savonlinnassa[1]. Niitä aikoja hän aina

ylpeydellä muisteli. Nyt oli hän häätynyt maaseudulle. Tuon tuostakin
sai hän kuitenkin kuulla jotain linnasta, johon Suomen pieni,
urhoollinen sotaväki etelästä päin oli vetäynyt, sittenkun Viipuri ja
Käkisalmi olivat antautuneet venäläisille. Vanhuksen ainoa poika, näet,
palveli tässä sotaväessä ja sai silloin tällöin luvan käväistä vanhaa
isäänsä tervehtimässä. Isä uteli pojaltaan kaikkea mitä tämä tiesi ja
arveli sodasta, ja kun vanha Jaakko sai kuulla jonkun vähemmän
suotuisan uutisen, polki hän lattiaa puujalallansa ja huusi: "kaikki on
h--ssä".
[1] Nimittäin sennimisessä linnoituksessa, joka perustettiin v. 1475.
Vanhan Nevalaisen vaimo oli miestänsä kymmentä vuotta nuorempi.
Heillä ei ollut muita lapsia. Heidän luonaan nähtiin kuitenkin kaksi
kaunista nuorukaista, poika ja tytär, kumpikin nuoruuden kukoistavassa
keväässä. Poika oli vanhan Jaakon veljenpoika, joka oli oleskellut
setänsä luona osittain opissa, osittain huviksensa. Nuori neitonen, Anna,
oli Nevalaisen vaimon sisarentytär, joka orpona asui tätinsä luona.
Näitä nuorukaisia vanhukset suuresti rakastivat, ja etenkin
Matleena-mummo -- näin nimitettiin Nevalaisen vaimoa -- toivoi
nuorukaisista lemmenjumalan avulla pariskuntaa. Mutta nuori mies --
Juhana -- ei näyttänyt olevan kovinkaan suuressa vapautensa
menetyksen vaarassa. Kun Matleena kuvaili hänelle Annan sävyisyyttä,
siisteyttä, kauneutta ja kunnollista mielenlaatua, niin nuori Juhana
myönsi tuon kaiken; mutta kun Matleena sitten pukkasi häntä kylkeen,
sanoen: "noh! mitä sitten muuta tarvitsee?" -- näytti Juhana hämilliseltä,
murahti jotakin, otti lakkinsa ja meni ulos. Silloin vanha mummo kädet
puuskassa jupisi: "Ei Jaakkoa kenenkään tarvinnut kylkeen tokaista.
Hm! Eihän poika liene johonkuhun muuhun silmäänsä iskenyt?"
* * * * *
Muutamana iltana syyskuun puolivälissä v. 1710 astuskeli vanha
Jaakko kiihkeästi edestakaisin pienoisessa kamarissaan; Matleena istui
kamarin eteisenä olevassa pirtissä kangasta kutoen, ja Anna kehräsi.
Juhanaa alettiin jo kaivata; hän oli tavallista pitemmän ajan ollut
ulkosalla. Anna vilhui silloin tällöin levottomasti ovea kohden,
odottaen sitä avautuvaksi ja Juhanan suopeita kasvoja ilmestyviksi

esille. Mutta alkoi jo hämärtää, ilta kului, eikä Juhanaa vain kuulunut.
Vanha Nevalainen oli ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä. Harmaa,
rinnalle ulottuva parta, raikas hipiä, leveät hartiat ja kirkkaat silmät
tekivät arvokkaan sotilaallisen vaikutuksen, ja soturi olikin vanha
Nevalainen kaikesta sydämestään. Hän rakasti hehkuvasti isänmaatansa,
nyt sodan, nälän ja taudin rasittamana, eikä ollut se mies ukolle
mieleinen, joka uhui toivottomasta tilasta. Jos joku olisi antautumisesta
hiiskunut, hän varmaankin olisi saanut kokea vanhan Jaakon oikean
käden pontevuutta.
Jaakko asteli edestakaisin kamarissaan, kuten sanottu. Hänen levoton
kopistelunsa ja äreä ääni, jolla hän silloin tällöin jupisi jotakin itsekseen,
osoittivat hänen mietteensä joutuneiksi ikävälle tolalle.
"Lempo vieköön", ärähti vanhus ääneen ja löi nyrkkinsä pöytään, jonka
ohitse hän juuri kulki, "tämä on häpeällistä! Isänmaa jätetään kuin
leipäpala nälkäiselle koiralle, jottei tämä kimppuun tarraisi. Ei
Kaarle-kuningas niin tekisi, jos hän olisi likempänä!
Seitsemänkymmentä vuotta olen näillä kahdella silmällä nähnyt
maailmaa ja sen menoa, mutta moista surkeutta, kehnoa petollisuutta,
rahanhimoa ja leväperäisyyttä en, lempo soikoon, ole nähnyt
Suomenniemellä. Se on tosi!"
Vanhus otti pöydältä kaljahaarikan, veti siitä itseensä aimo siemauksen
ja alkoi taas mitellä lattiaa.
"Onkohan mahdollista, mitä Suvantolan Aappo minulle äsken kertoi?