Novelleja II | Page 9

viemään pormestarille vasta tinattua
kahvipannua, ja niin jäi Anderssonilta kertomatta, kuinka kaksi hevosta
piti panna vetämään Stroganovan lohta.
* * * * *
Harmissaan Anderssonin kerskailuista, mutta kalamiehen arvo
kumminkin säilytettynä, oli Sjöblom vihdoin astunut kotiansa, kyökin
kautta tietysti, niinkuin kalamiehen tulee. Siellä ... mutta siellä vihdoin
oli kalamiehen arvo kuitti.
Jonkinmoisella caesarimaisuudella paiskasi hän hauen keskelle lattiata,
ihailla muijan ja koko lapsilauman, ja istahti itse tuolille, kädet polvilla.
Ja siinä oli sitten ihailemista ja ihmettelemistä. Katsokaa millaiset sillä
on silmät ja suu -- voi sentään! Heikin tekisi mieli koettaa, ovatko
hyvinkin teräviä nuo hauen hampaat, mutta Liisu varoittaa: "älä pittä
tommee, te pullee!"
Ja Sjöblomista tuntuu niin lystiltä ja hyvältä tuo Liisun varoitus.
-- "Te pullee, te pullee!" toistaa hän itsekseen ja nauraa.
Mutta Sjöblomska seisoo jo kahvikattilan ääressä kalamiehelle
lämmintä kupposta keittämässä, ja hyvillään on emäntäinen kauniista
kalasta, josta tuo osa keitetään ja tuo suolataan ja tuo paistetaan.
-- "Mamma, katso!" huudahtelevat lapset, ja milloin on äidin
katsominen selkä-evää, hirveän suurta, milloin leukaa.
-- "Jaa-a!" virkkaa hän silloin. "No se meidän pappa, se se on...." eikä
hän sanokaan, mitä se meidän pappa oikeastaan on, mutta lapset
ymmärtävät hyvin hänen tarkoittavan sitä, että meidän pappa se on
jotakin semmoista, mitä muut papat eivät ensinkään ole.
-- "Annas, muija kulta, puntari tuolta naulasta", puhuu Sjöblom, pistää
sitten koukun hauen leukaan, mutta eihän tuommoista hirttä voi lattialta
punnitakaan. Tuolille nousee Sjöblom. "Saa nähdä ottaako tää meidän

puntari tätä ensinkään." Ottaa sentään, mutta kyllä menee kanssa
hankki lähelle koukkua. Käsikin ennättää jo ruveta tutisemaan
ennenkuin puntari seisoo.
-- "Kahdeksantoista naulaa ja yks vartti. Jaa-a!"
-- "No mutta!"
Ja siinä nyt kotilietensä ääressä, vaimolleen ja lapsilleen, kertoilee
Sjöblom juurta jaksain tämänkin hauen pyynnin, alkaen: "no ensin
mentiin ukko Niirasen kanssa Seppolansalmeen" ja päättäen vihdoin:
"ja tuossa se nyt on!"
Lapset tosin eivät ole selvillä kaikista pienimmistä pyynnin mutkista,
mutta siihen päätökseen he kumminkin tulevat, että papan hauenpyynti
oli melkein samanlaista kuin maisteri Korssman'in karhun-ajo viime
talvena Suojärvellä. Siitä oli maisteri itse kertonut heille, kun lapset
olivat käyneet katsomassa ammuttua karhua maisterin liiterissä.
Mutta mihinkä jäi ukko Niiranen meiltä?
Veneen siivottuansa läksi hän hiljalleen nousemaan mäkeä. Jokelinska
ei ollut enää talonsa portilla, mutta Niiranen, tultuansa hänen
akkunansa alle, kopautti akkunaan.
-- "Matami hoi!"
-- "Kas Niirane!" vastaa Jokelinska, avaten akkunan. "Hyv' ilda, hyv'
ilda! No kattos kut Niirasella on kaloi."
-- "Tuoss' ois teille, matami, vähän niinkuin tuomisia", virkkaa
Niiranen ja nostaa kahastansa kaksi kaunista kuhaa akkunalaudalle.
-- "No mut Niirane kulda", sanoo matami ihan liikutettuna. "Mitästä
mulle tämmotto iso kala? Eiks siell' olis pari pikkuruist' affent' vaa?"
-- "No ei nyt ahvenista; hyvän kuhan minä olen teille luvannut, ja nämä
on nyt hyvän puoleisia. Ottakaas koreasti vaan, matami."

-- "Suur kiitosta, hyvä ystävä! Kyll' se on julman lusti kut minä saan
sunnundan oikke färski kala. Niin, niin, Niirane se muistaa vanha
leske."
Ja eukko parka niiaa niiaamistaan, ja kyynel oikein kiiltää hänen
silmässään.
-- "No mitäs turhia. Hyvästi nyt vaan!"
Poikettuaan sitten puodissa, astui Niiranen Vargentin'in puodin ohitse
hänkin. Ukko Vargentin seisoi yhä vielä puotinsa ovella sikari
hampaissa.
-- "Kas, Niirasella on kaloja kanssa, mutta Sjöblomipa oli oikein
ylpeätä miestä tässä äskön."
- "Vai oli?"
-- "Oli niinkuin mikä patrona ikään, kun kerran oli saanut hauen."
-- "On se niitä saanut niin monta."
-- "Lienee saanut, mutta ei pitäisi olla niin ylen ylpeä."
-- "Ei hän sentään ole läheskään niin ylpeä kuin patrona Vargentin."
Tuota vastausta ei ukko Vargentin ollut odottanut. Hän kiepsahti
puotiinsa ja kiljasi puotipojallensa:
-- "Niiraselle ei saa antaa lainaksi yhtään eikä Sjöblomillekaan."
-- "Eihän ne ole koskaan tahtoneetkaan."
-- "Niin, mutta ei saa antaa, muista se!"
-- "No, no."
Kirjakaupan akkunasta äänsi herttainen mamseli:

-- "Näkiks Niirain se Sjöblomi suur kala?"
-- "Näinhän minä kyllä."
-- "Se on yks hyvä fiskari."
-- "Hyvä se on, se on semmoinen uljas mies, oikein potra poika!"
Kirjakaupan mamseli pujahti kyökkiin tiedustamaan piialtaan, mitä se
potra merkitsee.
-- "Kahos mokomoo sannoo!" vastasi piika. "Lienöökkö tuo ruohtia vai
mittee lienöökkään."
* * * * *
Kotia tultuansa Sjöblom'in taloon, pistihe Niiranen ensin omaan
kamariinsa tuparakennuksessa ja heitettyään kalamiehen tamineet pois
astui kyökkiin hänkin, juuri kuin Sjöblom oli päättänyt kertomuksensa.
Niiranen oli talon ystävä, semminkin lasten.
-- "No Niiranen setä! Kas sinullakin on noin hirmuisen paljon kaloja!"
-- "Niin mutta kuules, setä, katsopas tuota papan haukea!"
-- "Niin, mutta koetas nostaa sitä!"
-- "Niin niin, mutta katsos millaiset hampaat sillä on!"
Lapsilauma oli piirittänyt ukko Niirasen joka haaralta. Hän istahti
tuolille, otti Liisun syliinsä ja puheli:
-- "Kyllä se teidän isä saa suuria ja koreita kaloja, mutta ei se sentään
niin kauniita saa kuin setä. Setä saa väliin kultakalojakin, ja niitä ei
tarvitse keittää eikä paistaa."
Ja hän veti taskustansa paperikäärön ja antoi siitä neljä kultaista kalaa,
yhden kullekin lapselle.

No herttaisia asioita! Ihan kultaiset kalat, suomukset kultaiset ja evät
kultaiset ja kaikki. Papan hauki -- mitä se enää