Naisen orja | Page 7

Liisa sanonut mit??n? Miksi h?n ei ilmaissut itse??n?
Miksi h?n salli h?nen kovettua n?in paatiseksi patsaaksi, vaikka h?n hyvin tiesi, ettei olisi aluksi tarvittu muuta kuin yksi ilme, yksi sana Johannesta lepytt?m??n?
--Mit? mietit? kysyi Johannes ?kki? t?yke?sti lopettaakseen t?m?n tuskallisen ??nett?myyden.
Liisa ei ensin vastannut mit??n. K??nsi vain h?nt? kohden suuret, surulliset silm?ns? ja katsoi rukoilevasti h?neen.
--En mit??n, vastasi h?n sitten hiljaisesti.
--Min? ajattelin menn? illalliselle.
Johannes puhui tahallaan tavallista kovemmin peitt??kseen sis?llist? liikutustaan ja voidakseen ylimalkaan puhua ollenkaan.
--Niin, sin? kaiketi menet sitten, vastasi Liisa kuten ?sken.
He olivat tulleet Tivolin varieteesta ja seisoivat torinkulmassa ep?tietoisina.
--Tarkoitan tietysti, selitti Johannes, ett? menisimme yhdess?.
Liisa ei sanonut siihen en?? mit??n, vaan seurasi verkalleen Johannesta.
He meniv?t Wiveliin.
Johannes odotti joka silm?nr?p?ys, ett? Liisa sanoisi jotakin, mit? hyv?ns?, johon h?n voisi vastata ?rtyis?sti ja osoittaa onnetonta mielipahaansa. Mutta Liisa vaikeni itsepintaisesti. Vaietkoon sitten! ajatteli Johannes. Kyll? h?nkin t?m?n keinon taisi.
Illallinen sy?tiin synk?n hiljaisuuden vallitessa.
--Tahdotko viini?? kysyi Johannes.
--Tahdotko sin?? vastasi Liisa vastakysymyksell?.
--Min? kysyin, tahdotko sin? viini?, huomautti Johannes.
--Tilaa sin? vain, vastasi Liisa j?lleen yht? v?lttelev?sti ja alistuvasti.
Viini tuli, sill? Johannes tahtoi itse sit?, helpottaaksen sen avulla edes siedett?v?ksi hermoj?nnityst??n. Mutta h?n ei voinut olla laseihin kaataessaan virkahtamatta:
--Olet sin? omituinen. Eik? sinun itsesi tee koskaan mieli mit??n?
--Minun tekee mieleni sit?, mik? on sinulle mieleen, vastasi Liisa.
Nyt h?n on varuillaan, ajatteli Johannes. Kas vain, miten taitavasti h?n osaa hillit? itsens? ja sanansa sovittaa!
Nyt ei ole hyv? k?yd? h?nen kimppuunsa. Nyt h?n on vaarallisin kuin lep??v? voimal?hde, josta ei tied? viel?, kuinka paljon energiaa se voi seuraavassa silm?nr?p?yksess? ymp?rist??ns? l?hett??.
Mutta juuri tuollaisena, hiljaisena, toimettomana, tutkimattomana h?n parhaiten hallitsi Johanneksen koko hermokeskustaa, joka v?ltt?m?tt?m?sti pyrki p??st? kosketukseen tuon toisen, vastakkaisen s?hk?patterin kanssa.
Miksi? Siksi ett? j?nnitys laukeaisi, ett? sininen liekki singahtaisi, ett? syntyisi ukonilma ja iskisi kaksi maailmaa vastakkain!
Mutta kumpikaan ei tahtonut alottaa taistelua. He tiesiv?t, ett? siin? joka hetki oli kysymys el?m?st? ja kuolemasta, itsens? s?ilytt?misest? ja toisen musertamisesta.
T?m? taistelu, t?m? ikuinen aaltoileminen, sep? juuri olikin heid?n rakkautensa.
Johannes tiesi, ett? h?nen oli alotettava. Liisa ei sit? kuitenkaan tehnyt koskaan, hyvin tiet?en, mik? h?nen voimansa oli.
Aktivisen, ulosp?in kohdistuvan iskun tarve souti Johanneksen joka sormen p??ss?.
Sit? vastaan ei Liisalla ollut muuta asetettavaa kuin oma naisellinen passivisuutensa. Ja siit? h?n tiesi, ettei Johannes t?ll? alalla voittaisi h?nt? milloinkaan.
Liisa jaksoi kyll? odottaa, mit? tuleva oli, jos Johannes vain jaksoi pid?tt?? purkautumasta voiman, joka synkisti h?nen silm?nkulmiaan.
Tunsihan ja tiesih?n Liisa, ettei se mit??n oikeata vihaa ollut. Eroottista vihaa se oli, rakkauden leimuavaa vaatimusta vallita kokonaan olento, johon se oli kohdistunut.
Mutta h?nell?kin oli oma ylpeytens?, oma itsen?isyytens?. Siit? h?n ei ollut valmis ilman taistelua hetkeksik??n luopumaan ja se juuri vaikutti niin ?rsytt?v?sti Johannekseen.
Oma tumma, salaper?inen syvyytens?, jota Johannes vihasi, koska h?n ei saanut sit? tietonsa ja tahtonsa piiriin milloinkaan t?ydellisesti valloiietuksi. Niinkuin voi tiedemies ep?toivon hetkell? vihata ty?ns? pett?v??, kangastelevaa p??m??r?? tai taideniekka unikuvaa, joka alati v?istyy h?nen edess??n.
Ja jos h?n p??sisi p??m??r??n, saisi tulkituksi, mit? mielikuvitteli?
Silloin ei se en?? h?nelle merkitsisi mit??n ja h?n heitt?isi sen luotaan kuin tyhj?n raakunkuoren.
Mutta t?ytyih?n sanoa jotakin. Eih?n voinut jatkua en?? kauemmin t?t? hiljaisuuden helvetti?.
--Minulle olisi mieleen, virkahti Johannes, ett? sin?kin tahtoisit jotakin.
--Taitaa k?yd? minulle vaikeaksi, vastasi Liisa hymyillen vaikeasti. Mit? minun pit?isi tahtoa sitten?
--Mutta juuri seh?n sinun olisi itse keksitt?v?, iski Johannes ep?toivoissaan.
--En min? keksi mit??n, vastasi Liisa, kuten ?skenkin. Keksi sin?! Sin? tied?t paremmin ne asiat.
Ei, Liisan suhteen ei p??ssyt puuhun, ei pet?j??n, kun h?n tuolle tuulelleen rupesi.
Mutta t?ytyih?n Johanneksen p??st? purkautumaan.
--Ja sin?? Sin? et mit??n tied?? h?n sanoi koettaen ivallista ??nenpainoa teeskennell?.
--En mit??n muuta kuin ett? rakastan sinua, vastasi Liisa kyyneltyvin silmin.
--Rakastat? ?hk?si Johannes. Mahtaako sek??n olla totta?
--Kuinka saatat sit? ep?ill??
--Usein tuntuu minusta kuin et sin? rakastaisi minua ollenkaan.
Nyt se alkoi k?yd? jo. Johannes p??si nyt hy?kk??m??n ja syytt?m??n Liisaa, jolloin Liisan teht?v? taas oli puolustautua.
Mutta jokaisessa puolustuksessa piili samalla syyt?s, joka antoi aihetta uuteen syyt?kseen. Se olikin ainoa muoto, johon saattoi purkautua heid?n sis?llinen j?nnityksens?.
Kaikki k?vi kuin matemaattisen kaavan mukaan. Ja Liisan onnistui j?lleen saada Johannes leppym??n.

5.
Mutta se k?vi p?iv? p?iv?lt? aina vaikeammaksi.
Tosin he kumpikin koettivat vilpitt?m?sti v?ltt?? noita kiusallisia yhteent?rm?yksi?, jotka j?rkyttiv?t heid?n koko elimist???n. Mutta niit? sattui vain sit? tihe?mmin.
Kumpikin kuunteli ja kuunteli, mit? nousi oman ja toisen syd?men syvyydest?. Ja kumpikin oli yht? valmis rakkaudestaan viimeiseen hengenvetoon saakka taistelemaan kuin syrj??n ponnahtamaan, ettei vain tuottaisi tuskaa ja vaivaa toiselleen.
Juuri siten he toisiaan enimm?n kiusasivat. Sill? kumpikin tiesiv?t he sent??n, ett? toinen oli joka hetki varuillaan ja tarkkasi alituisesti toisen sanoja, ilmeit? ja sielunliikkeit?. Niist? etsiv?t he kuin t?hdist? kohtaloaan.
Tekiv?t sen hartaudessa, pelvossa ja pyh?ss? vavistuksessa kuin heille uskottua temppelipalvelusta suorittaen.
Eih?n heill? toistaiseksi mit??n muuta teht?v?? ollutkaan. Eik? ollut ollut siit? l?htien, jolloin he kerran otollisena hetken? ja oikeassa mielialassa olivat toisensa Parisissa l?yt?neet.
Kahdeksan vuotta oli Johannes aluksi laskenut rahansa riitt?v?n viett?? t?llaista el?m??. Kenties kymmenenkin, jos he olisivat oikein s??steli??sti el?neet.
Nyt he olivat viett?neet vasta kolme. Ja Johannes laski jo tuskallisesti mieless??n, tokko ne en?? riitt?isiv?t edes jouluun saakka.
Jotakin t?ytyi siis tapahtua. Mutta mit??
Kumma kyll?, ei tuo asia