Mugbyn risteys | Page 9

toistensa
tähden hillitsivät tunteitaan, eivätkä sallineet niiden puhjeta oikein
näkyviin; ja täydellinen iloisuus, luontainen tai tottumuksella saavutettu,
oli kumpaisenkin alkuperäisenä tai toisena mielenlaatuna. Hetken
kuluttua Lamppu taas uudella kierrolla sai lystilliset kasvonsa vieläkin
paistavammiksi; ja Phoebe katsahti iloisilla silmillään, joiden ripsillä
pieni vesihelmi kiilteli, vuoroin isään, nypläystyöhön ja vieraasen.
-- Koska isäni on teille sanonut, -- sanoi tyttö iloisesti, -- että minä
tunnen myötätuntoisuutta muiden ihmisten elämää kohtaan, vaikka he
eivät minua tunnekaan -- senhän virkoin teille itsekin -- niin teidän
myös pitää tietää mistä tämä tulee. Se on isäni ansio.
-- Ei, ei suinkaan! -- vastusti tämä.
-- Älkää uskoko häntä, herra. Hänen ansionsa se on kuitenkin. Hän
kertoo minulle kaikesta, mitä tuolla työtä tehdessään näkee. Ette
uskoisi, kuinka paljo kerrottavaa hänelle joka päivä keräytyy. Hän
tirkistää sisään vaunuihin ja kertoilee sitten minulle minkälaiset puvut
heillä oli -- tällä tavoin tunnen kaikki uudet muodit! Hän katsoo
vaunuihin sisään ja kertoilee sitten minulle, minkälaisia kihlattuja
pariskuntia hän näkee ja minkälaisia äsken naineita, jotka ovat
häämatkallansa -- tällä tavoin kaikki nekin asiat tunnen! Hän kokoilee
minulle sanomalehtiä sekä kirjoja, jotka sattuvat hänen käsiinsä -- tällä
tavoin minulla on kyllin lukemista! Hän kertoilee minulle sairaista
ihmisistä, jotka menevät ulkomaille koettaakseen parantaa terveyttänsä
-- tällä tavoin senkin asian tunnen! Sanalla sanoen, niinkuin jo aluksi
sanoin, hän kertoilee minulle kaikki minkä vain näkee tai kuulee tuolla
työtä tehdessään, ettekä voi uskoa kuinka paljo hän aina näkee sekä
kuulee.
-- Mitä sanomalehtien ja kirjojen kokoilemiseen tulee, kultaseni, --
sanoi Lamppu, -- on aivan selvää, ettei se ole minun ansiotani, koska en
niitä itse hanki. Näette, herra, asia on tällainen. Konduktööri, hän sanoo
minulle tällä lailla: Lamppu, hoi, missä te olette? Minä olen tämän

sanomalehden säästänyt tyttärellenne. Kuinka hän nyt voi? --
Kantajamies taas sanoo minulle: -- He, otapas, Lamppu! Tässä on pari
kirjaa tyttärellesi. Voiko hän yhtä hyvin kuin ennenkin? -- Ja täten
kaikki on kaksin verroin tervetulleempaa, nähkääs, herra. Jos hänellä
olisi tuhat puntaa rahaa arkussa, niin eipä ihmiset näin paljon pitäisi
huolta hänestä. Mutta kun hän on tämmöisenä -- se on, ymmärrättehän,
lisäsi Lamppu jokseenkin kiireesti, -- koska hänellä ei ole tuhatta
puntaa arkussansa -- he pitävät häntä alati mielessä. Ja mitä nuoriin
pariskuntiin tulee, sekä kihlattuihin että jo naimisissa oleviin, niin
onhan luonnollista, että tuon kotiin kaikki mahdolliset tiedot _heistä_,
koska ei meidän tienoilla ole yhtään kummankaan lajista pariskuntaa,
joka ei tulisi itsestään Phoebelle asiatansa kertomaan.
Tyttö nosti riemulla silmänsä vieraasen ja sanoi:
-- Niin, herra, kyllä se on totta. Jos voisin astua ja mennä kirkkoon, niin
en tiedä kuinka monta kertaa olisin saanut olla morsiustyttönä. Mutta
jos sitä olisin voinut tehdä, niin ehkä joku rakastunut tyttö olisi
karsaasti katsonut minuun; näinpä ei mikään tyttö minuun karsaasti
katso. Enkä tyynyni alta löytäisi puoltakaan vertaa niin usein hääkakun
palasia kuin mitä nyt löydän. -- Viimeiset sanat hän lisäsi pienellä
huokauksella ja hymyili isälleen.
Nyt tuli pieni tyttö, isoin koululapsista, ja pianpa Barbox Veljekset näki
tämän olevan talossa palvelijan virassa, jota hän nyt oli tullut
toimittamaan, tuoden mukanaan saavin, mihin hän olisi voinut vaikka
hukkua, ynnä luudan, joka oli kolme kertaa hänen pituisensa. Vieras
sentähden nousi ja jätti jäähyväiset, lisäten tulevansa toisten jälleen, jos
Phoebe sallisi.
Hän oli mutissut tulevansa, jos hänen kävelyllään joskus niin sopisi.
Näkyipä se hänelle kävelyllä erinomaisesti sopineen, sillä hän tuli
jälleen yhden ainoan päivän kuluttua.
-- Te taisitte, arvelen ma, luulla etten koskaan enää tulisi takaisin? --
kysyi hän, lyötyänsä Phoebelle kättä ja käytyänsä vuoteen viereen
istumaan.

-- Miksi niin olisin luullut? -- oli tytön kummeksivainen vastaus.
-- Minä luulin varmaan, ettette uskoisi minua.
-- Luulitteko te varmaan, herra? Onko teitä aina niin vähän uskottu?
-- Kylläpä saatan täydellä todella sen sanoa. Mutta ehkä olen minäkin
puolestani ollut liian epäluuloinen. Mutta se ei nyt kuulu tähän. Me
viime kerralla puhuimme asemahuoneesta. Toispäiväisestä asti olen
siellä monta tuntia viettänyt.
-- Oletteko te nyt _Lähtevä Matkustaja_? -- kysyi tyttö hymyillen.
-- Epäilemättä _Lähtevä_. Vaan enpä vielä tiedä, mihin lähden. Ette voi
millään tavalla arvata, mitä minä matkustan pakoon. Virkanko sen?
Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon.
Tytön sormet lakkasivat liikkumasta ja hän katsahti vieraasen
epäilevällä kummastuksella.
-- Aivan niin, -- sanoi Barbox Veljekset, joka istui tuolillaan hiukan
levottomasti, -- minä matkustan syntymäpäivääni pakoon. Minä olen
mielestäni kirja, jota ei enää voi ymmärtää, koska ensimäiset luvut siitä
ovat revityt pois ja pois viskatut. Lapsuuteni kului ilman lapsuuden
iloja, nuoruuteni ilman nuoruuden suloisia nautintoja, -- mitä voi toivoa
näin kehnolta alulta? -- Vieraan katse osui tytön silmiin, jotka
katselivat häntä vilkahtamatta; siitäpä hänen sydämeensä pujahti tunne,
joka kuiskasi: Onko soveliasta tämän vuoteen vieressä puhua lapsuuden
iloista ja nuoruuden suloisista nautinnoista? Hyi, hyi!
-- Se on tautina minussa, -- sanoi Barbox Veljekset, hilliten itseänsä ja
nähtävällä vaikeudella koetellen niellä alas jotakin, -- että aina, tästä
asiasta puhuessani, joudun harhateille. En tiedä kuinka satuinkaan siitä
puhumaan. Minä toivon sen tulleen siitä, että ennen muinoin kerran
mielettömästi luotin erääsen naiseen,