Minkä mitäkin Italiasta

Minkä mitäkin Italiasta

The Project Gutenberg EBook of Minkä mitäkin Italiasta, by Juhani
Aho This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Minkä mitäkin Italiasta
Author: Juhani Aho
Release Date: October 18, 2004 [EBook #13780]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MINKÄ
MITÄKIN ITALIASTA ***

Produced by Tapio Riikonen

MINKÄ MITÄKIN ITALIASTA
Kirj.
Juhani aho
WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:
Rautatiematka Semmering-vuoristossa Ensimmäinen vaikutelma
Italiasta Venetsiassa Näköala Pietarinkirkon tornista Rooman
katakombit Rooman karnevaali Paavin viisikymmen-vuotinen
riemujuhla Pyhän Paavalin kirkko ulkopuolella muurien Mikael Angelo
ja Rafael Freskomaalauksista Fiesolen luostari Kirkkoja ja

kirkonmenoja Pisan Campo Santo Käynti Genovan hautausmaalla
Laululintuja Kuvaus Kaprista

RAUTATIEMATKA SEMMERING-VUORISTOSSA.
On ilta myöhä, kun lähdetään Wienistä etelään päin.
Sinne tullessa on halu päästä päiväiseen etelään kiihtymistään kiihtynyt.
Yhtä samaa suomalaista talvea oli ollut melkein sinne saakka.
Unkarikin, jota palanen vilahdukselta sivuutettiin, näytti lumen
peittämältä tasangolta. Ja Wienissä oli lunta yhtä paljon kuin
Helsingissä tammikuun pyryjen aikana. Miehen korkuiset kinokset
kohosivat likaisina ja rumentavina. Jos tässä mieli päästä kesämaahan,
niin täytyy kiirehtiä.
Mutta ei juuri siltä näyttänyt, että pian oltaisiin etelässä. Junassa oli
kylmä ja seura kolmannessa luokassa aivan kotimainen. Ihmeellistä
sentään, kuinka ihmiset kaikkialla ovat samannäköisiä. Puhumattakaan
herrasväestä ja keskisäädystä, näyttävät talonpojatkin olevan samaa
sukua. Niitä on junassa useita. Ne ovat jostakin Etelä-Itävallan
vuoristosta ja pukuna niillä on housut selvää sarkaa ja turkki
lammasnahkaa. Eivät juuri paljon puhu toisilleen, istuvat ja tupakoivat
ja evästään syötyään paneutuvat penkille pitkäkseen. Epäilemättä on
heillä vuoristoissaan samanlainen elämä kuin meillä järviemme ja
jokiemme rannoilla: karu luonto, kylmät talvet, leipä tiukassa. On
tuossa sentään muuan mies, joka näyttää vähän erikoisemmalta.
Hänellä on koukkuisempi, etelämaalaisempi profiili, parta musta,
silmät ruskeat ja valppaat ja vilttihatussa höyhentöyhtö. Kuvailen, että
hän on vuorimaiden metsästäjä, kauriiden ampuja. Ja tuon tuostakin
katsastaa hän ikkunasta ulos. Luonto näyttää vetävän häntä niinkuin
sitä, joka on tottunut sitä rakastamaan sen seurassa eläessään.
On yö, mutta onneksi sentään paistaa kuu ja maisema on mitä
harvinaisin. Matkakirjan mukaan pitäisi rautatiematkan Wienistä Italian
rajalle olla harvinainen niillekin, jotka ovat paljon maailmata nähneet,
eikä ainoastaan minulle, joka en ole nähnyt muita vuoriseutuja kuin
Puijot ja Kolivaarat. Semmering-radan sanotaan olevan maailman
omituisimpia ja suurenmoisimpia.
Tasangolla oli vähän aikaa lumi kadoksissa, siellä täällä vain pellon
ojien pohjassa kiilui jokin vanha kinos. Mutta pian on maisema taas
täysin talvinen. Vaivoin saapi ikkunanruudun sulana pysymään siihen

hengittämällä. Se, minkä siitä näkee, palkitsee kuitenkin sen pienen
vaivan, minkä se tuottaa.
Juna kulkee laaksossa kahden kukkulajonon välissä. Kun taivas on
pilvessä eikä kuu pääse esille, erotan vain haamut kukkuloista. Ne ovat
vielä loivia, niiden rinteillä on kai viljelyksiä, koska metsäin välissä on
aukkoja. On siellä kyliä ja kaupunkejakin, joista tuikkaa tulia. Mutta
ihmisiä ei näy pienillä asemilla enemmän kuin meillä kotonakaan. Ja
kun asemahuoneen takana kasvaa härmäinen koivu ja kuusien oksat
oikeavat lumen alla, niin ei voi kuvailemallakaan kuvailla, että olisi
lähes viikon päivät matkustanut melkein suoraan etelää kohti ja että
huomeniltana olisi jo määrä soudella gondolassa Venetsian laguuneja
pitkin.
Yhä kauemmas näyttää kesämaa poistuvan. Vedän kasvoni pois
ikkunasta, nojaan penkkiini ja panen tupakan. Sen sammuttua menen
hetkeksi unen horroksiin, nukun ehkä tunnin tai toista, kun
herään--Kuusamossa.
On ensiksikin niin kylmä, että puistattaa sielua ja ruumista. Sitten ei
näy ikkunasta niin mitään, sillä se on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
vetäytynyt paksuun riitteeseen. Ja kun vihdoin saan sen sulaksi, luulen
olevani varma siitä, että ollaan kaukana Kajaanin takana.
Laakso on jäänyt tuonne alas ja juna kohonnut vuoren kylkeä
kiipeämään. Oikealla puolella on jyrkkä metsäinen rinne. Vasemmalla
on huimaava putous, niin että näyttää siltä kuin kulkisi kuusien latvoja
myöten. Ja alhaalla luminen tasanko, josta ei tiedä, onko se peltoa,
niittyä vai jäätynyttä järveä. Tasangon toisella puolen on samanlainen
vuori kuin mikä on tämä, jota juna kulkee. Sen takana on samanlaisia,
jotka jo selvästi erottaa selvinneeltä taivaalta paistavan kuun valossa.
Mitä mahtavia tuntureita ne ovatkaan! Kuusta ja mäntyä ne kasvavat, ja
niiden muodostuskin on tuttu suomalaisen silmälle. Se on kuin onkin
tämä meidän kotoista alppiseutua. Hyvin harvassa häämöttää jokin
maja tai pienempi kylä ja ehdottomasti tulee ajatelleeksi, etteivät kai ne,
jotka ovat tämän rautatien rakentaneet, ole rakentaneet sitä
paikallisliikkeen takia, sillä mitäpä hyötyä olisi muulla maailmalla
yhteydestä näiden kivikkomännikköjen kanssa.
Mutta sinne jäävät pian kuvailut Kuusamosta ja kotimaasta.
Juna on yhä vaivalloisemmin ahertanut ylöspäin päästäkseen.
Muutamalla asemalla on valjastettu kaksi veturia eteen, mutta ei vauhti

siitäkään ole suuresti enentynyt. Tehtävä matka ei olekaan leikintekoa.
Mäkirinteet ovat muodostuneet vuorien kyljiksi. Kuta ylemmä on
noustu, sitä ylemmä nousevat huiput. Ollen äsken pyöreitä ja lempeitä,
ovat ne nyt kulmikkaita, jyrkkiä ja uhkaavia. Paljas puuton kallio putoo
mustanpuhuvana huimaavasta korkeudesta, melkein yhdensuuntaisesti
vaunun seinien kanssa yhtä huimaavaan syvyyteen.
Viljelyksestä ei näy paljon jälkiä. Jollakin