Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat

Musti; Ahven ja kultakalat, by
Eino Leino

Project Gutenberg's Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat, by Eino
Leino This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat
Author: Eino Leino
Release Date: December 24, 2004 [EBook #14438]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
MESIKÄMMEN; MUSTI; AHVEN JA ***

Produced by Tapio Riikonen

MESIKÄMMEN; MUSTI; AHVEN JA KULTAKALAT
Kirj.
Eino Leino

1914, 1916 ja 1918.

SISÄLLYS:
MESIKÄMMEN. Tarina
MUSTI. Eläintarina
I. Sininen silta II. Maitokuppi III. Mustin mietteitä IV. Käynti
pappilassa V. Oudoilla ovilla VI. Hovin herra VII. Ampiaispesällä VIII.
Mustin metkuja IX. Suuria muutoksia X. Kaiken häviö XI.
Höyhensaarille
AHVEN JA KULTAKALAT. Tarina syvyyksistä
Kumma kuvajainen Kruununneuvosto Laulu lainehilta Meren
maininkeja Yön lapsi ja päivän lapsi Ahtolan asukkaat Hollantilainen
taulu Lemmen kaikkivalta Molemmat morsiusparit Jumalien juhla
Kalman karkelo Unienselittäjät

MESIKÄMMEN
Joulutarina vanhoille ja nuorille
(1914)

NUORI NALLE.
Rautatien asemaherrat olivat kerran kevättalvella karhunjahtiin
lähteneet.
Mukana oli pyyntimiestä jos jonkin kaltaista, keihäsmiestä niinkuin
pyssymiestäkin, olipa eräs silmälasi-päinen herra Helsingistäkin, sillä
paitsi karhun tappamista oli kysymyksessä myös kuvasarjan otto

»Eläviin kuviin».
Oppaina olivat paikkakunnan hiihtomiehet, jotka kontion olivat jo
ajoissa kiertäneet ja sitten herroille monesta sadasta markasta myöneet.
Vaikka heidän rahallinen voittonsa siis oikeastaan oli jo taattu, eivät he
suinkaan olleet ajoseurueesta vähimmän innokkaat.
Ajeltiin kymmenellä hevosella, ensin leveitä kyläteitä, sitten yhä
kapeampia metsäpolkuja. Lopuksi täytyi pysähyttää hevoset.
Sujahdettiin suksille ja lähestyttiin karhun pesää.
Siinä se olikin vuorenrinteessä, ulkonevan kallionkielekkeen alla, juuri
pahimmassa ryteikössä.
Suksimiehet osoittelivat sauvoillaan. Päästettiin koirat irti, asetuttiin
kehään pesänsuun ympärille.
Luikataan, tuikataan keihäällä, eipä tulekaan esille Nalle.
Aiotaan jo ruveta tekemään tulta pesänsuulle.
Niin samalla lumi pöllähtääkin korkealle ilmaan ja siinä onkin metsän
kuningas heidän edessään.
Karjaisee kumeasti, kohoaa kahdelle jalalle, syöksyy päin pyssy- ja
keihäsmetsää. Kaatuu, kuvien ottaja napauttaa kojeensa kiinni, ja asia
on suoritettu.
Ei kuitenkaan vielä aivan. Karhunkiertäjät itse, jotka ovat yhä vieläkin
kaikista innokkaimmat, väittävät, ettei saalis siihen lopu.
--Siellä on, siellä on vielä jotakin, sanelevat he pesänsuuta osoittaen.
Kun herrat eivät ota uskoakseen, heittää eräs heistä turkkinsa hangelle
päättävästi ja konttaa pesänsuusta sisälle, puukko toisessa ja
sähkölamppu toisessa kädessä.
Toiset jäävät jännityksellä odottamaan.

--Hoolilop! kuuluu äkkiä älähdys pesästä.
--Joko vie? Joko vie? huudahtavat ulkopuolella olijat säpsähtäen. Onko
siellä mitä?
--On täällä pentu. Tiirottaa minuun kuin mikäkin hyväkäs tuolta eräästä
nurkasta.
--Saatko elävänä vai tarvitsetko apua?
--Saadaan tämä elävänäkin.
Saatiinhan se elävänä. Palattiin kotiin riemusaatossa, vanha kontio
paareilla ja nuori Nalle reessä vällyjen alla.
Illalla pidettiin oikein juhlalliset peijaat vanhalle metsän kuninkaalle.
Tuli sitten herrojen kesken illallispöydässä kysymys myös nuoren
Nallen kohtalosta, joka koiranvitjoin ja kaularenkain köytettynä makasi
suuressa vasussa salinnurkassa yleistä juhlamieltä ylentämässä.
--Minä en sillä siellä Helsingissä mitään tee, selitti se silmälasi-päinen
herra. Kyllä herrat saavat pitää sen täällä erämaassa omina iloinaan.
--Mahtaakohan tuosta hyvinkin vastusta tulla? kysyi asemapäällikkö,
pitkä, laiha, tiukannäköinen herra varovasti.
Mutta nuoremmat apulaiset, joiden suosion nuori Nalle oli jo ehtinyt
saavuttamaan, selittivät ettei Nallesta mitään häiriötä talolle tulisi ja
että he kyllä mielellään pitäisivät sen omalla puolellaan.
--Olkoon sitten! päätti asemapäällikkö. Jääköön vain meille toistaiseksi.
Ja voihan sen ampua sitten myöhemminkin, jos se niinkuin kävisi liian
väkivaltaiseksi.
Nalle jäi taloon ja tottui vähitellen ihmisiin.
Alussa ei hänen aivoissaan montakaan selkeää ajatusta ollut. Oli vain
hämärä muisto jostakin pimeästä ja lämpimästä paikasta, josta hänet
äkkiä oli temmattu huikaisevaan valkeuteen.

Hänen oli ennen kaikkea nälkä ja jano. Eikä hän moneen päivään
osannut syödä mitään, vaikka hänelle pantiin parhaat herkut eteen.
Maitoa ja hunajaa hän sentään hiukan lipoi kielellään.
--Kyllä siitä oikea Mesikämmen vielä tulee! nauroi telegrafisti, nuori,
kesakkonaamainen ylioppilas, taputtaen selkään häntä. Ymmärtääpäs
vain makean maistaa.
--Mieshän Nallesta tulee, säesti kirjanpitäjäkin, pullea, punanenäinen
herra, nauraen häntä. Pian sille ryyppykin maistuu.
--Mahtaisikohan tuo juoda viinaa?
Se kysymys oli pian ratkaistu. Kumottiin Nallelle ryyppy kurkkuun, ja
heti kun oli saanut sen irvistäen nielaistuksi, hän pisti kielensä ulos ja
pyysi lisää.
--Katsos veitikkaa! nauroivat herrat. Kyllä se nyt riittää sinulle täksi
kertaa.
Nalle oli koko sen kevään ja kesän asemaherrojen luona.
Pian ei häntä varten tarvittu enää mitään vitjoja eikä kytkyeitä. Hän
oppi ymmärtämään nimensä ja tulemaan luokse, kun häntä kutsuttiin.
Hän oppi hyppäämään polvelle ja antamaan leikitellä kanssaan. Silloin
hän aina tiesi saavansa maitoa, hunajaa tai sokeria.
Viinaa sai hän vain harvoin ja silloin kun heillä oli kirkonkylän herroja
vieraina. Mutta silloin hänen olikin parhaat temppunsa näytettävä.
Silloin hän tanssi! Nousi kahdelle jalalle ja teki kummallisia
kuperkeikkoja ja kaikki vieraat olivat silloin nauraa itsensä kuoliaaksi.
Osaksi teki hän sen tahallaan, sillä hän huomasi, että se huvitti vieraita,
ja tiesi siten yhä uusia makupaloja ansaitsevansa. Osaksi vaikutti myös
väkevä juoma häneen niin, että hän tunsi mielensä äkkiä hyväksi
herahtavan ja käpälänsä nousevan maasta ihan