Marjapojat | Page 9

miten moni lapsi saa
kärsiä puutetta, ja tässä meidänkin pöytämme ääressä olisi kyllä tilaa
yhdelle, ei se juuri paljoa maksaisi.
-- Niin, kyllä täällä aina yhden ruoka jää, ei niin vähän osaa laittaa, ettei
siinä yhden lapsen osa olisi, ja Mikon vielä päälliseksi, -- lisäsi hän,
silitellen norkoilevaa kissaa.
-- Mutta Leenalle ehkä tulisi enemmän vaivaa. Vaan olisipa siinä
palkintokin, kun tietäisi tekevänsä hyvän työn.
-- Jaa, niin, kun tottako otettaisiin? Niin no, en minä tiedä, mimmoista
se olisi, minä vain ruoan puolesta tuumasin, että kyllä sitä olisi, mutta
ei suinkaan täällä meistä kukaan vanhoilla päivillään rupea lapsia
hoitelemaan.
-- No eihän nyt, mutta rehtori aikookin ottaa sellaisen pojan, jonka hän
panisi kouluun ihmisten tapoja oppimaan.
-- No ihmettä! Tuumaako rehtori todellakin ottaa lapsen, joka ei ole
ihmisten tapoja oppinut? Kyllä neidelle semmoisesta lapsesta ainakin

vastuksia ja vaivoja syntyy.
-- Jos veljeni tahtoo hyvän työn tehdä ja ottaa köyhän, lahjakkaan
kasvatin, kehittääksensä hänen luonnonlahjojaan, niin minä en
suinkaan sitä vastaan pane, vaan koetan häntä vielä siihen kehoittaakin,
ja auttaa siinä, missä voin.
-- No niin, kukapa rehtoria estää tahtoisi, kai maar hän itse tietää, mikä
paras on, -- vastasi Leena aivan sävyisästi ja läksi toimiinsa.
Eriika meni kertomaan veljellensä, miten hän oli Leenalle ilmoittanut
asian sekä että nyt olivat valmiit ottamaan tuota aiottua kasvattia
vastaan.
Rehtori tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi ja puhalteli piipustaan
muutamia vahvoja savuja. Sisarukset sanoivat ystävälliset yöhyväiset
toisilleen ja menivät kumpikin nauttimaan rauhaisaa lepoa.
Seuraavana aamuna katseli Mellilä ulos akkunastaan. Hän katseli
etsivästi, ikään kuin odotellen jotakuta. Hänen kasvonsa ilmaisivat
tyytyväisyyttä, mutta vähitellen ne kävivät malttamattomiksi. Hän lähti
etehiseen, otti päällysnutun yllensä, hatun päähänsä ja kepin käteensä
sekä läksi ulos. Hän kulki rautatien toria kohden; mutta ennätettyään
Hagasundin kadun päähän, kääntyi hän kotia päin jälleen.
Antin- ja Länsi-Henrikinkadun nurkalla seisoi poika, joka kovin itkeä
nyyhkytti ja välistä näytti uhkaavasti pientä nyrkkiänsä. Toisia poikia
oli kokoontunut hänen ympärilleen. Mellilä meni lähemmäksi ja
hämmästyi, kun hän, tarkastaessaan tuota pientä joukkoa, itkevässä
pojassa tunsi suosikkinsa, sanomalehden-myyjän. Ja missä tilassa!
Silmät olivat punaisina, posket ajetuksissa ja koko poika kovin
uhkaavan näköinen.
-- No poikani, -- sanoi Mellilä, -- mikä sinua nyt vaivaa?
Pojat rupesivat nyt kaikki yht'aikaa kertomaan, miten kulkija hylky oli
vienyt Jojun rahat ja hakannut häntä. Mutta Mellilä ei saanut mistään
oikein selvää, vaan pyysi poikaa tulemaan kanssaan kotia.

Joju seurasi Mellilää ja kertoi hänelle sen, minkä jo tiedämme, sekä
lisäksi, että hän oli seurannut pahantekijää ja löytänyt hänen sekä
vaatinut rahat takaisin, mutta se roisto oli tarttunut häneen ja antanut
hänelle selkään. -- Mutta samalla minä kiepahdin häijyn selkään ja
taoin häntä nyrkilläni oikein aikalailla, ja kiljuin niin, että poliisit
tulivat paikalle. Silloin tuo lurjus sanoi poliiseille "korjatkaa pois tuo
poika ilkiö, joka minulta vei viisi markkaa, en minä hänestä huoli". Ja
sitten hän läksi juoksemaan aika kyytiä pois. Poliisit rupesivat
kyselemään, mitä olin tehnyt, vaan minä en oikein mitään ymmärtänyt
selittää, en tiedä mitenkä sellaiseksi kävin, vapisin vain ja nyyhkytin;
mutta onneksi isäni tuli paikalle, ja sitte minäkin jo saatoin sanoa, että
olin löytänyt roiston, ja sitte kaikki selveni, ja poliisi lupasi ottaa
miehestä selkoa.
-- Hm, no mihinkä nyt aioit mennä?
-- Menen rautatienkirjakauppaan ilmoittamaan, kuinka paljo olin saanut,
sekä että varas minulta ne rahat vei, mutta että minä tahdon nyt palkatta
myydä siksi, että se viisi markkaa tulee maksetuksi. Mutta ehkä eivät
usko minua, eivätkä anna minun enään myydä, -- sanoi poika ja rupesi
taas itkemään.
He olivat nyt ennättäneet Mellilän asunnon eteen. -- Kuules, -- sanoi
rehtori, -- sinun ei tarvitse puhua mitään kirjakaupassa, minä annan
sinulle nuot viisi markkaa, mutta sinun täytyy ne sitten vähitellen
maksaa minulle, sen mukaan kuin ne saat. Minä kyllä uskon, että sinä
niin teet. Hyvästi nyt, ja ole aina suora ja rehellinen poika! Tee työtä
ahkerasti, Jumala auttaa ihmeellisesti!

VII.
Joju oli säntilleen tuonut ansaitsemansa rahat rehtori Mellilälle, ja nyt
hän tuli tuomaan loppuvelkansa. Poika astui Mellilän kammariin, jonne
hän jo kyllä tien tiesi, ja katsoi ilosilmin rehtoriin.
-- No poikaseni, joko taas tulet velkaasi suorittamaan?

-- Jo, tässä nyt on loput.
-- Kiitos! Kuuleppas, Joju, kuka on sinua rehelliseksi opettanut?
Joju tuumasi, vaan sanoi sitte: -- En minä tiedä, ei siellä metsässä, jossa
ennen asuimme, kukaan toiseltaan mitään ottanut.
-- Niin, niin, salon vakavat hongat eivät pahuuteen opettaneet, oikein
sanoit. Vaikeampi on täällä ison maailman hyörinässä kelvollisena
pysyä. Katso, tässä ovat kaikki ne rahat, jotka olet minulle tuonut; sinä
olet ollut rehellinen poika ja saat nyt pitää itse kaikki nämät rahat, ei
miksikään palkinnoksi, sillä rehellisiä meidän tuleekin olla, se on
velvollisuutemme, vaan kehoitukseksi, että muistaisit aina olla
rehellisenä.
-- Kiitoksia! Saanko nämät oikein omakseni?
-- Saat, ja vielä kysyn sinulta, tahtoisitko tulla minun pojakseni. Minä
ottaisin sinut luokseni ja kasvattaisin sinua.
-- Kyllä, mutta minun täytyy ensin kysyä äidiltä.
-- Eikö isäsi elä?
-- Elää, mutta kyllä hän antaa minun tulla, jos vain äiti antaa. Isä monta
kertaa