Manasse Jäppinen

Manasse Jäppinen

The Project Gutenberg EBook of Manasse Jäppinen, by Maiju Lassila
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Manasse Jäppinen
Author: Maiju Lassila
Release Date: October 25, 2004 [EBook #13845]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK MANASSE
JÄPPINEN ***

Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders

MANASSE JÄPPINEN
KERTOMUS
Maiju Lassila
Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Kirja 1912

I.
Kukapa ei tuntisi Manasse Jäppistä, tätä aikamme kuuluisaa oppinutta,
jonka ansiot kansanvalistuksen ja lukutaidon levittämisen alalla ovat
niin suuret, että nykyisen ylitirehtöörin jälkeen hänet valitaan Suomen
kouluylihallituksen ylitirehtööriksi. Yleinen on myös sekin ajatus, että
tämä kansanvalistuksen lämmin ystävä olisi noiden suurien ansioittensa

takia oikeutettu kantamaan kansanvalistusministerin salkkua.
Vaatimuksissansa on hän opettajana ja professorina niin tinkimätön,
niin tiukka ja ankara, että hän on ja on aina ollut kaikkien vähänkin
laiskempien koulupoikien kauhu ja ainainen kompastuskivi niiden
ylioppilaiden oppi- ja virkauralla, jotka ovat elämäntehtäväksensä
ottaneet etupäässä Vappupäivän vieton suurten traditsioitten
seuraamisen ja noudattamisen.
Tämän kertomuksen aikoina oli tämä kuuluisa oppinut tosin vasta noin
seitsemän tai kahdeksan vuotias. Rauhallisena oli hän siihen asti elellyt
isänsä talossa eräässä Säämingin etäisimmässä metsäkylässä ja
kuvauksestamme voinee lukija huomata, että tämä nykyisten opintiellä
hidastelevien pelottava vitsa ei ole mikään niin sanottu »nuorena
väännetty vitsa», kuten sananlaskun mukaan on vitsa väännettävä, jos
mieli siitä kunnollista kalua saada.
Ja omituista tässä oli vielä se seikka, että tuo sananlasku, kuten
tiedetään, oli juuri Manassen isän sepittämä viisaus. Hän oli siis tehnyt
sananlaskun, hän myös »vitsan», Manassen. Ja sitte oli hän katsonut
kaikkea sitä mitä hän tehnyt oli ja ne olivat kait olleet hänen
mielestänsä sangen hyvät ja siksipä ei hän ollutkaan ryhtynyt nuorena
vitsaa vääntämään: Manasseansa kurittamaan, vaikka sananlaskussansa
sen välttämättömyyttä teroitti. Ja se kaikki oli onni. Se oli onni
senvuoksi, että Manasse siten sai kehittyä vapaasti, luonnon ohjaamana.
Hän sai säilyttää sukunsa perinnäiset tuntomerkit, omintakeisuutensa,
estyi siten häviämästä lajien kirjavuuteen ja säilytti sukunsa elämää
vaistomaisesti, sitä tajuamatta, mutta itsepintaisesti, kuten luonto
säilyttää ominaisuuksiansa, neekeri nahkaansa ja mustalainen
luontoansa.
Sillä suvussa oli paljon tervettä omintakeisuutta, persoonallisuutta.
Niinpä esimerkiksi isän nimi oli kaikessa komeudessansa Jussi
Beltsebuubi Jäppinen ja äidin Anni Doroteea. Kun vielä lisäämme, että
poika Manasse oli ulkomuodoltansakin ei ainoastansa Jäppinen, vaan
myös ilmeinen sekoitus vanhempiensa muistakin omituisista nimistä,
niin käsittänee lukija, että hän oli jo seitsenvuotiaana niitä yksilöitä,
jotka eivät suvustansa muutu, vaikkapa maailmassa riehuisi ei
ainoastaan yleisvaltakunnalliset vaan suorastaan yleismaailmalliset
vitsaukset, jopa koko maailmaa hävittävät maailmanlopun ja viimeisen
tuomion voimat, joiden kuumuudessa elementit palavat sulavuudesta

samalla kun pimeyden henget odottavat siinä kuumuudessa kiehuvaa ja
valmistuvaa ateriaansa.
* * * * *
Mutta menkäämme asiaan. Luomme nopean, ylimalkaisen silmäyksen
niihin hetkiin, jolloin tämä suuri kansanvalistuksen edustaja otti
ensimäisiä askeleitansa suuren kutsumuksensa vaivaloisella polulla.
Äiti, Anni Doroteea, oli näet joutunut käymään koulumestari Pietari
Isaskaar Touhusen kahdennellatoistakymmeninnillä lapsisaunoilla ja
mestari Touhunen oli siellä sattunut häneltä kysymään, joko Manasse
nyt tänä syksynä lähetetään ammentamaan häneltä oppia ja viisautta.
Siitä oli äiti muistanut asian, huomannut että todellakaan poika ei elä
ainoastaan leivästä. Hän oli alkanut asiaa miettiä, mikäli hänen älynsä
mietiskelyihin yleensä kykeni. Ja jo oli hän maininnut siitä isällekin,
arvellen pojastansa:
»Syyvä tellevää tässä vuan niin jotta ei enee piisoo ruuvat ei särpimet,
kun siellä päiväkauvet juoksenteloo ja tappeloo.»
Ja siitä oli hän kehittänyt osaa edelleen, selittäen:
»Sittäpähään ies syöp vähemmän, kun istuu kirja käissä, eikä tuolla
pahanteussa juokse!»
Mutta ei ollut Jussi Beltsebuubi halukas tarttumaan koko lukuasiaan.
Siitä keskustellessa olisi näet helposti voinut tulla se vaimoltakin
salattu asia ilmi, että lukuasioissa ei isä ollut vielä ehtinyt poikaansa
pitemmälle, vaikka olikin kirkkoneuvoston jäsen. Ei hän toki
vastaankaan pannut, vaan äänteli vain, kuten kirkonmiehen tuleekin:
»Ka saishan tuo lukii ... iso pojan tolokki!»
Ja niinpä olikin äiti hankkinut aapiskirjan ja ryhtyi jo valmistaviin
toimenpiteisiin. Hyvin yksinkertaisesti antoi hän asiasta tiedon
itsellensä Manassellekin. Kun se kerran vaati häneltä voileipää, ilmoitti
hän sitte lyhyesti, että hän saa vähentää jo syöntiä ja ruveta lukemaan.
Ja siitä se asia sitte alkoi.
Mutta tanakka poika oli toista mieltä. Hän osottautui mielipiteiltänsä
vanhan kansan mieheksi. Hän uskoi voivansa aivan varmasti elää
ainoastaan leivästä, etenkin voileivästä, ilman lukutaitoa, josta hänellä
ei ollut aavistustakaan. Oudostuneena katsoi hän äitiinsä, veti
sieraimensa antimet aivan asiaa mietiskelevän ja ajattelevan ja
oudostelevan eleillä takaisin sieramiinsa ja oli ymmällä koko asiasta.
Ja äitikin heitti asian hetkiseksi siihen. Hänkään näet ei, vaikka

miehensä olikin kirkkoneuvoston jäsen, ollut mikään sanan viljelijä.
Päästyänsä jotenkuten ripille, oli hän jättänyt vaivaloisen lukutyön
kokonansa ja vaikka hän osasikin veisata useat tärkeämmät virsikirjan
virret ulkoa, ei hän enää sisäluvustansa ollut aivan varma. Olihan se
ehkä voinut näinä kahtenakymmenenä viitenä vuotena unehtua. Mene
tiedä tuntisiko enää kirjaimiakaan.
Siksipä hän ei nyt oitis ryhtynyt jatkamaan. Hän päätti ensin varmistua