Maahengen salaisuus

Maahengen salaisuus

The Project Gutenberg EBook of Maahengen salaisuus, by Valter
Henrik Juvelius This eBook is for the use of anyone anywhere at no
cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give
it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License
included with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Maahengen salaisuus Tohtori salapoliisina
Author: Valter Henrik Juvelius
Release Date: September 7, 2005 [EBook #16668]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
MAAHENGEN SALAISUUS ***

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.

MAAHENGEN SALAISUUS
TOHTORI SALAPOLIISINA
Kirjoittanut Heikki Kenttä [Valter Juva]

Ensimmäisen kerran julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1915.

1.
Olin kaiken kesää viipynyt Helsingissä fysikaalisia ja kemiallisia
tutkimuksiani varten, kun heinäkuun loppupuolella sain ystävällisen
kutsun tulla sorsanajoon Savoon, tilanomistaja O. E. Malmfeltin
suureen kartanoon. Pitkä, ruohoinen lahdenpohjukka, kaisloineen ja
rantakortteineen pistäytyy Holman ja Lahisten kartanoiden väliin. Jo
viime kesänä vietin toista viikkoa Holmassa ja opin pitämään arvossa
näitä erinomaisia sorsamaita.
Isäni ja Malmfelt olivat aikoinaan olleet hyviä ystäviä. Setä
Malmfeltilla oli tytär, Signe, johon olin tutustunut jo edellisenä talvena
Helsingissä. -- Voi meitä, tieteen orjia!
Ei siis muuta, -- pyssyt ja ampumavarat kuntoon, metsästyspuku
tyrolilaiseen reppuun, vierasvaatteet keltaiseen nahkalaukkuun ja mies
matkaan ystävälliseen Savon-perheeseen.
Savo on tunnettu suurista aatelistiloistaan, maanviljelijäin
vieraanvaraisuudesta ja komeasta elämästä. Puhdasverisessä
savolaisessa tilanomistajassa luulisi yleensä aina olevan suurisanaista
kerskaavaisuutta ja suupalttiutta. Mutta jospa niinkin, -- Malmfelt teki
tässä suhteessa kylläkin silmiinpistävän poikkeuksen. Hänen kunniansa
piili syvemmällä. --
Kun illalla saavuin taloon, paria tuntia ennenkuin vesilintujen
metsästysaika oli yöllä alkava, niin täällä jo pitäjän arvohenkilöt olivat
koossa, metsästystamineissaan, pyssyineen ja koirineen. Kehuskeleva,
isoääninen seurue, jonka väittelevä puhelu kuului avoimesta ikkunasta
pihalle. Paikkakunnan vanha perintätapa vaati, että sorsanajo oli
pantava alkuun Holman rannasta.
Malmfeltin perhe otti minut mitä ystävällisimmin vastaan. -- "Emme
enää osanneet toivoakaan tohtoria tänne."

Rouva Malmfelt oli hieno vallasnainen, ylhäissukuinen ja vieläkin
erinomaisen kaunis. Hänellä oli kasvoissaan jotain etelämaista sävyä.
"Ilo on kokonaan minun puolellani."
"Tohtori Pohjamo on jalo metsämies Herran edessä. Hän tulee meille
ainoastaan viattomia sorsaraukkoja tappamaan."
Tytär tuli äitiinsä. Hän oli tummatukkainen tyttö, jonka profiilista
kannatti nähdä yksinäisyydessä unta. Tähän tuli lisäksi jotain erikoista,
Signe neidin kasvoissa olivat ihmeellisellä tavalla sulautuneet yhteen
etelän hehku ja pohjan heleä ihonväri. Hän oli vilkas, vienon kuulas
tyttölapsi, joka luonnonraikkaudellaan oli heti ensi päivästä, jo toista
vuotta sitten, suorastaan hurmannut minut.
Malmfelt itse oli pitkä ja roteva, vaaleaverinen herra. Pehmeät, keltaiset
viikset, korkea pyöreä otsa, pysty nypykkänenä ja voimakas leuka.
Hyväntahtoisen leikillinen ilme eli aina hänen kasvoillaan. Hänessä oli
melkoinen määrä tyyntä huumoria, ja hermosto ei varmaan ollut
koskaan häntä kiusannut. Teki hyvää yksin jo nähdä tämä peräti terve
maapatroona. Ei sopinut kieltää, -- jokin isotteleva aito-savolainen
luonteenpiirre hänessä varmaankin oli. Muuten parhaita miesten
miehiä.
Kohteliaisuuksien vaihtoon ja pistosanojen vastaanottoon ei ollut
paljonkaan aikaa. Isäntäni vei minut huoneeseeni, yläkerran
puutarhanpuoleiseen otsikkokamariin. Metsästyspukuun puettuna olin
pian alhaalla muiden metsästäjien seurassa.
Pitäjän herroista, joista useimmat jo tunsinkin viime kesästä, oli kaikin
puolin huomattavin Malmfeltin naapuri G. A. Wallenberg, Lahisten
herra. Komea, pulska mies, jossa oli jotain itsetietoista ja käskevää.
Hänen hyväilynimensä kumppanien keskuudessa oli "Kustaa II Aadolf",
jota muuten koko profiili, otsa, nenä, ja vaalea pujoparta sekä tukevat
olkapäät ja vatsan ulkokaari suuressa määrin muistuttivat. Ellen erehdy,
hän oli kuumaverinen äkkipikainen herrasmies. Maanviljelystään hän
hoiti mallikelpoisesti, ja hänen oivallinen karjansa oli laajalti tunnettu.

Merkillisintä Malmfeltin ja Wallenbergin suhteissa oli se, että
naapurukset seurustelivat keskenään varsin ystävällisesti, vaikka heidän
välillään oli käymässä pitkällinen maariitajuttu, joka oli kestänyt jo
miespolven ajan, niellen tuhansia ja taaskin tuhansia markkoja.
Koko maailmahan tuntee kuuluisan "Lankinsuon riitajutun", jota jo
meidän isiemme aikana naurettiin kaikkialla maassa.
Holman ja Lahisten entiset isännät, "vanhat-patroonat", olivat panneet
riita-asian vireille ja sillä piristäneet itseään maalaiselämän
yksinäisyydessä. Riitajuttu venyi venymistään, ja lopulta elettiin
naapureissa kuin kissa ja koira. Ei kummankaan kunnia myöntänyt
sovintoa tehtäväksi, ja näiden herrain "varat kannattivat" ylläpitää
vaikkapa isompaakin riitaa!
Nykyiset isännät, "nuoret-patroonat", perivät melkein yhtaikaa
kumpikin tilansa sekä samalla myöskin tämän sitkeäperäisen maariidan,
pöytäkirjapinkkoineen, karttoineen ja katselmuskirjoineen.
Luonnollisesti ei kumpikaan voinut myöntää isänsä olleen väärässä ja
naapurinsa isän oikeassa. Suvun perinnäiset katsantotavat olivat
kummallekin pyhiä. Periaatteellisista syistä siis jatkettiin riitaa yhä
edelleen. "Varojen kannattamattomuudestakaan" ei ollut mitään pelkoa.
Mutta kun sekä Malmfelt että Wallenberg olivat elämänhaluisia,
uuden-ajan miehiä, ja heidän pakostakin täytyi tavantakaa kohdata
toisensa yhteisissä seurapiireissä, niin nämä kunnon naapurit olivat
tehneet ikäänkuin äänettömän keskinäisen sopimuksen: -- "Älkööt
henkilöt riidelkö; riidelköön yksistään asia!" Vääjäämättömästi,
tinkimättä, -- vieläpä entistä suuremmalla tarmolla, -- ajettiin
"Lankinsuon riitajuttua" oikeuksissa. Ottelujen väliajoilla naapurit eivät
olleet kysymyksestä tietävinäänkään, vaan kävivät toistensa luona
vieraissakin. Korkeintaan saattoi toinen, keksittyään jonkun uuden,
pätevän vastaväitteen, sormellaan toista uhata:
"Varo itseäs ensi käräjillä! silloin sinut nujerran."
Riitajuttu ja sen ajaminen oli itse asiassa muuttunut kahden urheilijan
väliseksi kunnia-asiaksi. Taistelu tuotti jännitystä ja mielen tyydytystä.

Se oli miekkailukisa, jota käytiin sukevan notkeilla miekkasimilla.
Timantti tahtoi toista timanttia leikata. Tämän ohella oli