Lyyrillisiä runoelmia 1

A free download from www.dertz.in

Project Gutenberg's Lyyrillisiä runoelmia 1, by Johan Ludvig Runeberg
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org
Title: Lyyrillisiä runoelmia 1
Author: Johan Ludvig Runeberg
Translator: Kaarlo Forsman
Release Date: March 23, 2007 [EBook #20883]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
0. START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
LYYRILLISIÄ RUNOELMIA 1 ***
Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed

Proofreaders Europe.
Johan Ludvig Runebergin
LYYRILLISIÄ RUNOELMIA.
I.
Suomentanut
Kaarlo Forsman.
Ensimmäisen kerran julkaissut
G. L. Söderström 1885.
Franzén'ille.

Ainiaksko vaiennut on meiltä
Armas säveles,
Leivonen, ku
syksymyrskyn teiltä
Lensit lauluines?
Eikö maa, joll' loisti aamus ynnä
Päiväs kultavuo
Nähdä saa, kuink'
iltas sulle tyynnä
Kultaruskon luo?
Etkö muista Ruotsin ruususilta
Metsää Pohjolan,
Satakielten
ihme-säveliltä
Virttä rastahan?
Siitä kuin sa meiltä läksit, suli
Monen talven jää;
Tuli kevät,
laululinnut tuli --
Vaan et tullut sä.
Ah! tääll' uinuu entis-lehtoloissa
Yöt yht' armahat,
Piilee
pikku-kukkain silmikoissa
Kyynel-pisarat:
Kuin, kons' onnen aikaa muinoin vietit
Koti-virrallas,
Revontulta
katsoit, runoja mietit,
Poimit kukkias.
Kun tuoll' alkaa nurmet heilimöidä,
Niityt vehmastaa,
Missä lauloit
ennen, -- kyynelöidä
Oishan ihanaa!
Niin vaikk' Oulun vanha linna vaipui,
Lapsimuistelmas
Vaikka
synkkiin raunioihin haipui
Syntyseuduiltas;
Oishan hauskaa kotikuusta kuulla,
Muistaa entisen
Pirtin laulajaa,
mi viiripuulla
Istui laulellen.
Tuuli Auran opistossa tuiskii;
Tullos sinnekin!
Raunioista rakkaat
muistot kuiskii
Sulle sieltäkin.
Riennä maahan, jonka helma sulkee
Sun ah! halullaan!
Minne
rantaan tullet, tiesi kulkee
Kukkain kesken vaan.
Niinkuin kevätpäivää majat armaat
Sinua tervehtää,
Kaiullansa
Suomen vuoret harmaat,
Niinkuin ystävää.

Vanhuksen kotiintulo.
Kuin muuttolintu talvipäiväin jälkeen palaa
Kotinsa lammellen,

Niin luokses, synnyinlaakso, tullen, rauhaa halaan
Lapsuuden
mennehen.
Mun sulki kaivatusta maasta monta merta
Ja monen talven jää;

Iloita kaukomailla sain ma monta kertaa
Ja usein kyyneltää.
Tääll' oon nyt taas. -- Ka, taivas! suojaa missä kehto
Mua tuuditellut
on!
Kas tuolla salmi, saaret, tunturit ja lehto --
Laps'-mailma
huoleton!
Kaikk' onpi vanhoillaan. Puut vielä vihannoivat
Somissa verhoissaan,

Tutuista sävelistä aavat ilmat soivat
Ja metsä lauluistaan.
Viel' laine leikkii Ahden lumme-lasten kanssa
Iloisna telmien.
Ja
saarten siimeksestä kaiku riemuissansa
Vastaavi etäällen.
Kaikk' ompi ennellään. Mä toinen oon kuin ennen,
Oi laakso armahin!

Haluni sammui, posken leimun kanssa mennen,
Jo jähtyy
suonetkin.
Mit' ihanaa sull' on, mit' ihanuutta tarjot,
En taida arvottaa,
Mit'
aaltos huokailee ja kuiskaa lehtos varjot,
En enää oivaltaa.
Ei Ahto aalloissansa enää mulle soita,
Ei ihmekannel soi,
Niityillä
mailla keijokaisten karkeloita
En enää nähdä voi.
Tok' olin rikkain luotas, mökki, lähtiessä,
Niin rikas toiveissain,

Kun tunteet, syntyneet sun pyhäss' siimeksessä
Kult'-aikaa lupas vain.
Mua seuras kaunokevääs muisto niinkuin taika
Ja seutus rauhaisuus

Ja hyvät henkes, joita lapsuuteni aika
Valveille mulle huus'.
Ja nyt -- mit' tuon ma jälleen maista kaukaisista?
Pään lunten

painaman,
Sydämmen tyrttyneen ja sairaan hehkumista
Ja kuolla
halaavan!
En vaadi takaisin ma hukkaamaani sulta,
Oi armas äiti maa,
Kun
suonet haudan vaan, joll' itkee lähtees kulta
Ja haapas kuiskajaa.
Povellas armaalla näin saanen uinahdella
Suloiseen unehen,
Taas
haudan kaino-kukkasissa versoella
Elohon puhtaasen.
Jalouden voitto.
Jalon kiitäntää nyt kanteleeni soittaa,
Kuinka häätyneenäkin se
vihdoin voittaa,
Sortovallat kaataa, pahaa uhmiellen,
Mailmalle
laulele, virs' ylevin!
Kurjaa toivotonta lohdutellen auta,
Sorretulta murra orjakahleen rauta,

Turman joukkiolle, väkivaltaisellen
Lausuos: saapuvi kostajakin!
Tähditelty vaippa yllään, konna julkee
Ryöstön antamassa
komeudessa kulkee;
Laki vaikenee ja väistyy kauhistunna, --

Maahan sen polkevi mahtaja tuo.
Vaan kun hyveen otsa tyynnä hälle hohtaa,
Hyveen kirkas silmä
konnan silmää kohtaa,
Lannistuu se, taantuu, häpyyn sortununna,

Katsehens' arkana maahan jo luo.
Katso vanhaa leijonaa, ku seudut raataa;
Kun sen teuraat vertyy, kun
se karjaa kaataa,
Käy se ylvästellen mahtavuudestansa,
Turvana
tarmo ja hirveä suu.
Vaan se huomaa avuks' rientäväisen paimon,
Loistavan tään silmist'
äkkää hengen aimon --
Uljas lannistuu ja, laskein teurahansa,

Metsien yöhön jo piiloutuu.
Hurme kruununaan ja valtikasna miekka,
Riutuneitten kesken
hirmuherra riekkaa;
Synkeys on sen sääntö, kahleita hän määrii,


Kuolo ja kauhu sen käskynä on.
Aatelinsa unhottain ja kunniansa
Orjat hälle kantaa suitsu-uhrejansa,

Linnan ympärillä palkkaparvet häärii,
Huutaen: "oot jumal'
kuolematon!"
Rikos vallitsee ja totuus maahan lyödään,
Hyvä piileksii ja ihmisarvo
myödään,
Vaivais-kukaks' aatos ylhäinen jo maatuu,

Petturi-kourien sortama tuo.
Konsa luonnon pyhää solvaiseepi räivät,
Yöksi muutellen sen kauniit
valopäivät,
Miss' on kosto, veljet? milloin apu saatuu,
Autiomaille
mi rauhoa tuo?
Katso sortumatta, säikkymättä surmaa,
Jalo uinuu vielä kesken
kalman turmaa,
Jumal'-lapsen luokse laskee enkeleitä,
Näilt' ylevää
vapautta se syö.
Lempikätten alla hälle voimat varttuu,
Aatesäkenistä kirkas lieska
karttuu,
Silmäns' aukoo hän ja katsahtaapi teitä,
Orjat, tyrannit ja
turmion-yö!
Silloin horto haihtuu, vihan liekki liehuu,
Sorretuiden veljein vuoksi
sydän riehuu,
Luonnon päästää vannoo hän, ett' tulta sinkoo,

Viettää voittoa valkeuden.
Tenhon-lemmellisnä retkelleen hän lähti,
Loistoon verhottuna
niinkuin päivän tähti,
Surman-tuojaa kohden talviyöhön linkoo

Nuolien tulta hän ehtimiseen.
Silloin loppuu yö ja kaatuu hirmuhaamu,
Merten maiden päällä
lieskaa kirkas aamu;
Kohden nuoren päivän huomen-kirkkautta

Vapauden sana korkea soi.
Vaan jo riemuvilskeen yli nousee jalo;
Hiljaa siitä aukee sinitaivaan
valo,
Helmassansa maa, joll' ei oo surkeutta,
Vaan yhä onnea vain

vihannoi.
Kerran aika saa, kun pasuunatkin kaikaa,
Taivas tähtiryhmät kaikki
koolle taikaa,
Katoovaisuuden ja tyhjän saaliiks' entää
Valtiot, maat
sinikorkeuden.
Vaan ehk' auringotkin asemiltaan vaipuu,
Maamme, niinkuin huoku,
sammuu, yöhön haipuu,
Unhoon rauenneiden mailmain tuhka lentää,

On jalo voittava ainahinen.
Leivo.
Nousi päivän liemu,
Sulous ja riemu
Heräs vihdoin
talvihorrostansa;
Kevät solmee vaulaa,
Lehdon käki laulaa,
Keräs metsä, ilma
laulajansa;
Pääsky armas lensi
Majalleen, ja ensiLemmest'
alkoi peippo
visertää.
Kaikkein riemun kuulin;
Armaimmaksi luulin
Leivon onnen
sini-taivahilla.
Senp' on hellin rinta,
Lemmen uneksinta
Laulattaa sit' elon
aamusilla;
Kaikki sävelmänsä,
Ylhääll' liitäissänsä,
Kuului korvissani soivan
näin:
Ket' ei kahleet haita
Ilman kauko-maita
Liitämästä -- häntä onnistaapi!
Jok' on lauluun luotu,
Jolle kullan