Lyhyitä kertomuksia

Lyhyitä kertomuksia

The Project Gutenberg EBook of Lyhyitä kertomuksia, by Minna Canth
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Lyhyitä kertomuksia
Author: Minna Canth
Release Date: June 14, 2004 [EBook #12612]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LYHYITÄ
KERTOMUKSIA ***

Produced by Tapio Riikonen

LYHYITÄ KERTOMUKSIA
Kirj.
Minna Canth
1917-19 (1877-1895)

SISÄLLYS:
Hemmo Ensimmäiset markkinat Äiti ja poika Päivä koittaa Vanhan
taaton tarinoita I. Pikku Heikin merkillinen matka II. Pellervoinen
Kuoleva lapsi Lapsenpiika Kauppias Roller Ystävykset Eräänä
sunnuntaina Lain mukaan Kasvinkumppanit Mutta mitäs tapahtui
Epäluulo Eräs Puijolla käynti "Vanha piika" Kodista pois Ompelija

Kahtalainen onni Laulaja Missä onni

HEMMO.
Hän oli kylän lemmikki. Vanhat häntä suosivat, nuoret häntä ihaelivat
ja lapset häntä ystävänänsä rakastivat. Ei ollut aatetta niin ylevää, jot'ei
sydämensä olisi omistanut, ei määrää niin korkeata, jonka
saavuttamisesta olisi epäillyt. Poikana heilui hän korkeimpien puiden
latva-oksilla, nuorukaisena taisteli hän metsän väkeväin asujanten
kanssa ja moni kaatunut otus kertoi hänen nuolensa tarkasta iskusta.
Hän oli Suomen raikas, toivorikas nuorukainen, tuo iloinen Hemmo.
Anna oli hänen morsiamensa. Anna oli nuori, suloinen neito, jonka
poskilla ruusut heloittivat ja jonka silmistä taivaan loiste säihkyi.
Hemmo oli hänen lapsuutensa ystävä ja nuoruutensa ylkä. Hemmoa oli
Anna rakastanut aina siitä, kun tuntonsa heräsi ja ajatuksensa eloon
virkosi. Mitä parhainta ja jalointa hän elämässä tunsi, sen lempivä
sydämensä Hemmossa löysi toteutuneena.
Joulun aattona oli Hemmon isä julkaisnut aikomuksena kesän tultua
luopua talonsa hallituksesta ainoan poikansa eduksi, ja samaan aikaan
päätettiin nuorten häätkin vietettäviksi. Silloin tuli Annalle kiire. Päivät
pitkään hän istui uutterana, kehräten, kutoen ja neuloen myötäjäisiään.
Mitkä ihanat tulevaisuuden unelmat siinä lankojen väliin liittyivät,
mitkä toivot suloiset haartoivat hänen silmissään hyppisten sievästi
liikkuessa! Annaa onnellisempaa morsianta tuskin taivaan alla löytyi.
Mutta äkkiä nousi Suomessa huuto,--huuto, kamala ja kauhea, joka
nuolta nopeammin kiidätti kautta maan, idästä länteen, etelästä
pohjoiseen. Se huuto leveni kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, se
kaikui vuorella, kaikui laaksossa, se kuului korvenki loukerohon ja
salon hiljaisuuteen. Vihollinen on maassa!--tämä oli huuto, joka sai
miesten sydämet kauhistumaan, vaimot vapisemaan ja lapset
vaikeroimaan.-- »Vihollinen on maassa!» se tieto iski salaman tavoin
siihenkin kylään, missä Hemmon ja Annan rakkaus oli saanut rauhassa
kasvaa ja juurtua. Rauha hävisi, synkät pilvet kohosivat ja kaukaa
kuului jo uhkaavan myrskyn kumina.
Hajamielisenä istui Hemmo morsiamensa rinnalla. Silmä, joka ennen
silmään vaipui, häilyi nyt levottomana ympäri ja käsi, joka ennen kättä
puristi, oli hervottomaksi käynyt. »Isäinmaa on vaarassa, veljein veri
vuotaa ja minä istun kun kunnoton pelkuri täällä toimetonna.» Tuo

ajatus poltti tulena nuorukaisen suonissa, se vei levon hänen rinnastaan
ja sai häpeän punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän kavahti jo ylös.
»Isä, äiti, tyttöni armas», puhui hän, »en voi täällä enään laiskana virua,
kun Suomi poikiaan taisteluun kutsuu. Sallikaa mun mennä maatani
puolustamaan!»
Kirkas säde välähti isän silmissä, mutta äidin sydämestä nousi raskas
huokaus, ja ikään kun kukkanen myrskyn pauhatessa pelvolla painuu
alas maata kohden, niin kallistui nyt Annanki keltakiharainen pää
vasten kättä, johon suloiset kasvonsa lymyivät.
»Mene!» lausui isä selkeästi;--»mene!» kuului äidinki väriseviltä
huulilta, ja--»mene!» kuiskasi myös morsian sulo, äänellä, joka oli
sammuvainen kuin tyyntyvän tuulen viimeinen hengähdys.
Ja Hemmo meni. Jätti rauhaisen kotinsa, jätti armaansa kaikki ja samosi
pois sotaan ja taisteluun.
* * * * *
Maantien poskessa oli yksinäinen talo, jota asui mies vaimonsa ynnä
neljän lapsensa kanssa. Sinne vihollis-laumasta hyökkäsi kymmenkunta
verta himoavaa sotilasta, jotka metsän petojen tavoin raatelivat,
ryöstivät kaikki, sitoivat miehen nuoriin ja viskasivat hänet ulos
kankaalle. Mutta hänen vaimonsa ja lapsensa telkesivät he tupaan,
keräsivät lastuja ja olkia ulkonurkkiin, sytyttivät ne tuleen ja--nyt
selveni miehelle heidän julma aikomuksensa--eläviltä tahtoivat he
polttaa hänen vaimonsa ja viattomat lapsi-raukkansa. Onnettomain
surkeat hätähuudot kuuluivat sisästä ja mies väänteli kuin mato
ruumistaan kanervikossa; mutta, voi!--turhaan hän voimiaan ponnisteli;
--siteet eivät heltyneet. Liekit löivät ylös ja raivostunut mies kangistui
kauhistuksesta. Hän kätki kasvonsa maahan, välttääkseen tuota
hirmuista näkyä, mutta vapaasti tunki hänen korviinsa viattomain
valitus, tulen räiske ja soturien ilkeä nauru. Mutta--eikö kuulunut myös
hiljaiset, hiipivät askeleet nyt häntäkin lähestyvän? Niinpä tekikin, ja,
kasvojaan maasta kääntämättä toivoi mies kohta jo saavansa kuoleman
iskun. Vielä hetkinen ja ... ei ... kuolema ei tullutkaan, tuli vaan
pelastus ja apu odottamaton. »Ole hiljaa!» kuiskasi tuttu ystävän ääni
hänen korvaansa samalla kun siteitä katkaistiin ja ase painettiin hänen
kouraansa.
Ystävä ja avun tuoja oli Hemmo, kylän lemmikki. Mies karkasi ylös, ja
kuin ukon nuolet iskivät he nyt molemmin ällistyvän vihollisen niskaan,

löivät puolet maahan, karkoittivat toisen puolen pakosalle ja pelastivat
äidin lapsineen liekkien vallasta.
Hämmästyksestä tuskin toinnuttuaan, kokosi vaimo lapsensa
ympärilleen, niinkuin lintu kerää poikiaan vaaran uhatessa ja taitavasti
vei hän heitä korven mutkaisia polkuja myöten kauas sydänmaan
turvaan. Mutta hänen miehensä kiiruhti Hemmon kanssa vihollisen
jälkiä