Lyhyitä kertomuksia | Page 3

hevonen höyryeli vaahdossa virstan parin matkaa kaupungista.
Antti istui vakaana ja totisena Matin rinnalla kärryissä. Hän oli
levoton--Matin raa'at kokkapuheet häntä inhottivat.
--Istut siinä kuin pölkky, moitti Matti, näkyy, ett'et vielä ole oppinut
markkina-iloa tuntemaan.
--Tämmöinen ilo ei mitään maksa.
--Eikö maksa?
Poika juo rommia markkinoilla, lakki kallellansa, Tyttö on
punaposkinen, joka istuu polvellansa.
Eikö sellainen ilo mitään maksa, häh? Kallista vähän tuota pullon suuta,
niin saat parempaa ryhtiä----no ota vaan, eläkä yhtään inkkaa, se on
Koivuniemen Jussin parasta viinaa.----Ell'et nyt hyvällä ota naukkua,
niin, totta vie, pääkalloosi saat koko pullon.----Kas niin
vaan----hih!--kallista paremmin,--no niin. »Tattis mamma, sanoi Lotan
Mikko.» Kyllä sinusta miestä paisuu, kun vaan joutuu.
Jos akkasi sinuhun suuttuu, niin juo, Jos kellarist' viinakin puuttuu, niin
juo. Ota sitt' itselles toinen akka, Eläkä sentähden juomasta lakkaa,
Vaan juo ja laula ja räysää ja pauhaa--ja juo!
--Elä herran tähden, Matti, pidä noin pahaa elämää.
--Kas poikaa vaan, kas, kas! Pyysinkö sinua köntti tänne
vörmyntärikseni, sano!
--Et pyytänytkään, mutta johan tämmöistä elämää harakatkin pelkäävät.
--Ell'et nyt hyvällä tuki suutasi mies, niin hiisi vieköön, ei ole onni
tänäpänä merrassa. Vai ei nyt enää muka laulaakaan sais'. Mutta kas
kun sen teen kiusallasikin.
Rallakaijan rakkaus paloi mennä vuonna, Joko lienee sammunut, taikka
tielle puonna.
No helkkari, noita peijakkaan poikia, eivätkös tuolla jo ottele? Ptroo,
seis hevonen! Pidäs ohjaksista sen aikaa, kun menen minäkin heitä
vähän löylyttämään.
--Oletkos hulluna, Matti?
Mutta Matti ei enää kuullut. Hän oli jo aidan toisella puolen ja juoksi
kädet suorina ylös mäelle, missä tulinen tappelu oli syntynyt miesten
välillä. Jouduttuaan kohdalle, alkoi hän tukevilla nyrkillään ruhtoa

oikeaan ja vasempaan voimainsa takaa. Kiivastuneet tappelutoverit
unhottivat hetkeksi riitansa ja kääntyivät yksissä miehin Mattia vastaan.
Eräs pikkuinen nalikka, joka syrjästä oli toisten tappelua katsonut,
sieppasi kiven, jolla lähätti Mattia päähän, niin että veri turskahti esiin;
eräs toinen taas hakkasi häntä selkään paksulla seipäällä.
--»Maltas, kun ma saan selkäni seinään, sanoi Manu vainaa», änkytti
Matti, mutta se kun ei onnistunut, täytyi hänen huutaa apua.
--Mitäs sinulla siellä olikaan tekemistä? nurkui Antti, mutta kiirehti
kuitenkin samalla hätään ja sieppasi mennessään aidanseipään
aseekseen. Pian oli hän pelastanut toverinsa miesten käsistä, mutta
ennättipä kumminkin siinä toimessaan saada syvän puukon haavan
kupeesensa.
--Ei siitä mies kuole, lohdutti häntä Matti, kun taas rauhassa ajoivat
eteenpäin. Ei siitä mies kuole, enemmän kuin minunkaan haavoistani.
Mutta, voi armahda, jos vaan niitä miehiä vielä markkinoilla tapaan!
--Parasta olisi ollut, kun nytkin olisit heistä erillään pysynyt.
--»Höm, kyllähän se niin on, on kai», sanoi Toivola akalleen, mutta
minkäs sille taitaa kun luonto vetää? Eihän muusta olisi lukua ollut,
mutta voi pahanen päivä, kun särkyi se pullo ja mun hyvä viinani meni
maahan. »Se on luut nuu!» sanoi Östmanska, kun ruoka loppui.
--Niinkuin et sinä muka toista hankkisi!
--Hankin kyllä, sen saat nähdä ja maistaa myöskin saat, ennenkuin tästä
kaupungissa ollaan.
--Sen mä tiesin.
Pienessä töllissä kaupunkia likellä ottivat miehet yökortteerin. Sieltä
aamulla varhain lähdettiin kaupunkiin, hiukan hiljaisempina, sillä
Matin »kuraasi» ei näin aamusta ollut vireillä. Hevonen ajettiin kadun
syrjään, johon muitakin tuttavia oli pysähtynyt. Matti pani sille
kourallisen heiniä eteen ja pyysi erästä tuttavataan pitämään sitä
silmällä. Ja nyt mentiin torille. Kadun kulmassa oli väentunkoa ja Antti
eksyi toveristaan, mutta siitä hän ei suuresti välittänyt. Tuli täällä mies
yksinkin toimeen. Hän kuunteli ensin hetkisen posetiiviä ja sitten erästä
miestä, joka suuren ihmisjoukon suureksi ihastukseksi lauloi Paavo
Putkosen sepittämää ja Mikkelin kirjapainosta ilmestynyttä rakkauden
laulua:
"Pää sinä kultani rakas luonto, Sinulle on annettu suloinen muoto, Ole
sinä aina iloinen, Elä sinä kiukussa kiroile.

Sinusta en koskaan eritä taida, Muut likat ei mielestän mitä maita, Sä
olet se kaikista ainova, Jolle nuoren luontoni lahjoitan.
Nyt minä lasken käteni kaulaan, Sillä minä näin suloisesti laulan, Kun
en voi muuten selittää, Kuin perääsi on on niin ikävä."
Mitä se »pää» siinä ensimmäisen värssyn alussa merentieraa? kysyi
eräs kuuntelijoista.
--Tietänethän tuon, lausui toinen, se tarkoittaa, että koko laulu on
päätön.
--Mutta minun tyhmän järkeni mukaan on »pää» aina pässin esipuhe,
lausui kolmas, ja sentähden se merkinneekin, että laulun tekijä on
oikein aika »pässin pää».
Sille sukkeluudelle miehet nauraa hohottivat ja naiset tirskuivat; mutta
ne viimemainituista, jotka olivat vanttuissa, tohvelipalttoissa ja
silkkihuivissa, ne vaan hiljaa myhähtelivät ja peittivät huuliaan sileästi
kokoonkierretyllä niistinliinallaan.
Kummaa oli Antista, että naiset niin halukkaasti noita lauluja
ostivat.--Minä en ainakaan semmoiseen rahaani pane, mietti hän
pätevästi ja kävi kojuja katselemaan, joita pitkä rivi oli pystytetty torin
varteen. Eräältä kultasepältä osti hän korvarenkaat Elsalle tulijaisiksi ja
erään Tampereen eukon kojusta simsetin ja kaulahuivin--
sulhaspuvukseen muka--kääri ne kokoon ja pisti taskuunsa. Samassa
älysi hän kadun toisella puolella valmiita vaatteita osaksi levällään
pitkillä pöydillä, osaksi ripustettuina pitkin ankun seinää.
Antti meni sinne.
--Hei mies, huusi juutalainen hänelle vastaan, tule ostamah, se helppo
hinda, hyve tavara, näin kaunis jakka, kolmell' kymmenell' markall', et
paremba mistääh sah.--
Antinkin mielestä tuo harmaa verkanuttu oli hyvin mukava ja kaunis,
mutta--»jok' on verassa, se on velassa, talonpoikain seassa»--arveli hän
ja aikoi lähteä eteenpäin.