Lukemisia lapsille 1 | Page 2

samoin, kuin aika ihminen kristitty kilvoitteluineen ja huolineen, kiusauksineen ja koetuksineen k?sitt?? sit?? Koetahan selitt?? lapselle n?it? uskon korkeimpia salaisuuksia, niin joko v?syt?t sit? tai teet sen teeskentelij?ksi. Mutta opeta sille Jumalan rakkautta koko luomakunnassa ja Jesuksessa Kristuksessa, lasten yst?v?ss?, joka itse kerran oli k?yh?n? lapsena; opeta sit? pelk??m??n kaikkin?kev?n Herran Jumalan vihaa jokaista synti?, jokaista pahaa tai saastaista ajatusta kohtaan; opeta sit? itse puolestaan kiitollisuudesta rakastamaan Jumalaa ja h?nen k?ttens? tekoja sek? kaikkia ihmisi? -- niin siten olet opettanut lapsellesi kristillisyydest? melkein kaikki, kuin se voi k?sitt?? ja -- joka on viel? t?rke?mp?? -- kuin se voi el?m?ss??n omistaa aikaisella ij?ll??n.
Enemp?? ei voi t?m?k??n kirja luvata puhuessaan Jumalasta. Seh?n kertoo niin paljon muutakin, totta ja leikki? lapsuuden maailmasta, mutta se tahtoo kuitenkin s?ilytt?? Jumalan ja ihmisten rakkautta kaiken pohjalla. Jumalan, joka kaikki tutkii, tiet??, ett? t?m? on ollut tekij?n tarkoituksena. Mutta toista on, onko h?n sit? saanut aikaan. Se on Jumalan lahja. Kaikilla meill? on aarteemme heikoissa astioissa ett? voima olisi H?nen eik? meid?n. H?nelle olkoon kunnia!
Min? en sano, ett? minun k?sitykseni t?st? kaikesta on ainoa oikea; saatan kyll? olla erehtynyt; mutta olen tahtonut lausua oman kokemukseni, ett? ymm?rt?isimme toisiamme. T?ten min? pitk?n el?m?n iltana viel? kerran kiit?n vanhempia heid?n luottamuksestaan ja Suomen lapsia heid?n rakkaudestaan, jota ovat osoittaneet niin monta vuotta, polvi, toisensa per?st?. Olen kirjoitellut vanhoille ja nuorille, mutta lapset ovat minun kansaani, he ovat olleet minun el?m?ni ilona; heille olen min? tahtonut antaa parasta, kuin olen saanut Jumalaltani. Ei se kuitenkaan ole muuta kuin vajavaista; lapset kerran antakoot puutteeni anteeksi rakkauteni t?hden silloin, kuin saavat mittakepin?arvostellaksensa niit? molempia. Pian tulee aika, jolloin he ovat t?m?n maan el?m? ja voima, niin kuin he nyt ovat sen toivo. Olkoot he silloin vahvat taistelussa Jumalan ja is?nmaan puolesta! Ja muistakoot silloin lapsuuden rakkaudella yht? kylvymiest?, joka ei ole koskaan tavoitellut suurempaa kunniaa kuin olla
heid?n yst?v?ns??Z. Topelius.
Koivuniemess? 23 p:n? Helmik. 1891.
MEID?N MAAMME.
[Kuva] Tuulen henki suhisee m?nnik?ss?.
"Mist?s tulet, sin? tuulen vilpoinen viuhka?"
"Pohjosesta tulen, tuolta Lapin tuntureilta. Eilen synnyin synk?ss? rotkossa, ikuisen lumen rajoilla, ja t?n??n ensi kerran koettelen siipieni voimia tasamailla. Hei poika, pitk? oli matkani, sill? sinun maasi on suuri! Lev?hd?np? v?h?isen t?ss? m?nnyn latvassa."
"Aivan niin, tuuloseni, maamme on suuri! Kerran seisoin tuolla korkealla vuorella j?rven toisella puolella ja n?in' ymp?rill?ni ??rett?m?n alan kukkuloita ja laaksoja. Silloin sanoin itselleni: Kaikki t?m? on meid?n! T?m? on oma maamme!"
"Niin onkin", humisi tuuli. "Mutta, poika parka, ei sinun silm?si kauas kanna. Paljon laajempi on maasi kuin se ala, jonka taivaan ranta n?k?piiriin sulkee. Eilen, ennen p?iv?n nousua her?tty?ni, lainasin aamuruskon siivet. Niill? lentelin Lapin avaroilla, autioilla r?meill?, hajotin nevojen huurut ja tuiskutin lunta poron sarville, joka Inarin j?rven j??t? juosta rapsutteli. Siit? lensin eteenp?in ja tulin siihen maahan, jossa ohrat ensiksi it?v?t kuohuvien koskien reunoilla. Sitten lensin isojen metsien ja ihanien j?rvien yli mesimarjojen kotimaahan, niille seuduille, jossa ruis kasvaa. Siell? kuulin kirveen kalketta ja sahojen suhinaa, ja n?in taloja rakennettavan vieretysten, vastatusten kaupungiksi, ja laivojen valkoiset purjeet satamoissa liehuvan."
"Mutta vasta olin suuren maasi alkup??ss?. Lensin, lensin yh?, sinne saakka, jossa pellavat kasvavat ja p?hkin?t tuleentuvat. Siin? oli maasi keskikohta. Siit? oli viel? pitk? matka lennett?v?, ennenkuin jouduin etel?mmille seuduille, jossa omenoita syksyll? puitten oksilla heiluu, ja matkustajat p?iv?n helteest? uupuneina lep?ilev?t vaahterain ja niinipuitten vilpoisessa katveessa. Vihdoin tulin t?nne, jossa tammi kasvaa ja kirsimarjat kypsyv?t, jossa suuret h?yrylaivat suitsuttavat savuansa, kulkiessaan rannasta rantaan, ja etel?n l?mmin heng?hdys tuulee merelt?. Katso! niin suuri on maasi, ett? kev??n p??skyset kolme viikkoa varhemmin tulevat sen etelimmille kuin sen pohjoisimmille kukkuloille, ja milloin Hein?kuun y? jo pimenee kirsimarjojen maassa, silloin ?inen taivas viel? on valoisa kuin p?iv? mesimarjain maassa pohjan perill?."
"Mutta nyt minulla ei ole aikaa viivytell?", jatkoi tuuli, "huomen iltana jo aion olla Etnan juurella. Hyv?sti, hyv?sti!" Ja levitt?en suuret siipens? katosi h?n pilviin.
Mutta min? katselin sinert?v?? j?rve? ja mets?? sen toisella rannalla, ja peltoa ja kyl?? ja kirkon tornia, joka kiilsi p?iv?n koitteen valossa. Ja j?rvi oli levenevin??n ja jakaantuvinaan moneen tuhanteen j?rveen ja lammikkoon, ja mets? muuttui moneksi mets?ksi, ja min? olin n?kevin?ni monta sataa peltoa, kyl?? ja kirkkoa. Ja j?lleen virkoin: "katso _meid?n_ maamme! Mik?h?n lienee ollut Jumalan aikomus luodessaan maatamme niin suureksi ja niin ihanaksi? Jospa sen ymm?rt?isin!"
"Etk? sit? ymm?rr??" viserteli peipponen l?heisell? puun oksalla. "Suuren maan asukkaat pyyt?k??t Jumalalta jaloja ajatuksia. Ja ihanan maan asujamet olkoot hyvi? ja n?yri?. Mutta totinen mielen ylevyys ja syd?mmen n?yryys ovat aina yhdistettyin?."
Nyt sen ymm?rr?n. Jos rupeisimme ylpeydess?, koreudessa ja turhassa kunnian himossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: "katsokaa! min? olen n?yr? ja sivi?; vihannat mets?ni ovat kaikessa kauneudessaan niin totiset kuin olisivat sarkaan puettuina. Vuoreni ovat p??lt? harmaita ja sis?lt?v?t rautaa. J?rveni heiastavat taivaan korkeutta paremmin kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kev?t el?m?n voittoa kuoleman yli. Sellainen on totinen jalous. Olkaa minun kaltaisiani!"
"Oikein, maani: min? tahdon olla sellainen kuin sin? olet."
Muistan pienen tarinan, mutta sen kertojaa en tied?. Ehk? se