Liv | Page 9

minulle
jotain kuitenkin, niin olet hyvä", sanoi hän taas hetken kuluttua. Liv

meni, mutta palasi pian kirja kädessä.
"Muistan lapsuuteni ajoista kerrotusta pojasta, joka juoksi pois isänsä
luota, tuhlasi perintönsä ja muuttui aivan kurjaksi; mutta sitten hän
katui ja palasi kotia jälleen ja isä otti hänet syliinsä. Lue se minulle jos
voit sen löytää".
"Kyllä sen hyvin tunnen", sanoi Liv, kääntäen kirjan lehtiä. "Nyt saat
kuulla". Ja Liv luki heleällä ja kovalla äänellä kertomuksen
tuhlaaja-pojasta. Aslak istui kuuntelemassa ja kyynel toisen jälkeen
vyöri hänen poskiansa myöten.
"Kiitos", sanoi hän, mutta nyt saat mennä, minä tahtoisin mielelläni olla
hetken aikaa yksinäni". Liv nousi ojentaen hänelle kättä.
"Hyvää yötä siis, nuku nyt hyvin, että olet terve huomenna". Aslak piti
hänen kättänsä. "Kuinka hyvä sinä olet", sanoi hän katsellen häntä,
"sinä voit rukoilla puolestani, niin saan kyllä nukkua".
Kun Liv astui tupaan, istui Gunnar veistelemässä lusikkaa. Hän seurasi
tytärtänsä silmillään kunnes hän oli päässyt kaapin luo ja pannut
Raamatun hyllylle.
"Sinä olit kauan Aslakin luona tänä iltana", sanoi hän.
"Olen lukenut hänelle", vastasi Liv.
"Vai niin, vai hän pyysi sinua lukemaan. Mitä hän muuten puhuu
istuessaan luonasi?"
"Ainoastaan mitä hyvää on", vastasi Liv, mutta tuntui niinkuin
hengittäminen samalla olisi käynyt hänelle vaikeaksi, ja veri nousi
poskipäihin. Ensikerran hän salasi isältänsä jotain, mutta hän muisti
Aslakin pyynnön, "enkä muuta sanokaan, kuin mitä totta on", arveli
hän.
Gunnar ei havainnut mitään, hän istui yhä veistelemässä.
"Hänen tullessaan sanat vuosivat hänen suustansa, kuin vesi seulasta,

nyt häneltä tuskin sanan saa", sanoi hän hetken vaiti oltuansa. "Minusta
tuo on kummallista, vai mitäs sinä sanot?"
Liv nypisteli solkiansa ja vastasi viimein: Luulenpa että hän vaan oli
saanut tuon tavan siitä, että oli ollut pakoitettu ryömimään eteenpäin
hankkiakseen itsellensä elatusta. Mutta hän näki pian mikä mies sinä
olit, ja siunaa sitä päivää, jolloin astui kynnyksen yli, sanoo hän; sillä
silloin hän uudestaan oppi ihmiseksi, niin sanoo hän".
"Siunatkoon sitten sinua, Liv, Jumala päästäköön hänet synnistä ja
kaikesta pahasta. Minä tunsin kerran miehen, joka juoksi kuin kesytöin
varsa, mutta sitten --" Gunnar haasteli hiljaa itseksensä. Käsi vaipui
hermotoinna alas, silmälaudat vapisivat hieman, hän istui ajatuksissaan.
Viimein katsahti hän ylös, ikäänkuin olisi tahtonut pudistaa jotain
päältänsä. -- "Olen aikonut antaa Aslakin lähteä kaupunkiin huomenna
toisen lehmän kanssa, ja saamme sitten nähdä mitenkä hän sen asian
suorittaa. Vieläkö hän lienee valveilla?"
"En tiedä mitä tehnee, mutta hän on ollut kivulloinen viime aikoina,
hänessä on kova levottomuus, sanoo hän".
Gunnar meni kamariin; siellä Aslak makasi. Hän oli heittäynyt sänkyyn,
oli kaivanut päänsä tyynyihin eikä huomannut että ovessa kuljettiin.
Gunnar seisoi hetken liikahtamatta, mutta Aslak ei noussut.
"Ehkä tulen sopimattomaan aikaan?" sanoi Gunnar.
Aslak hypähti seisaalleen. "Sinäkö, isäntä?" sanoi hän vähän
hämillänsä,
"Tulin kysymään voisitko lähteä kaupunkiin huomenna myymään
Svartsidin? En voi sitä elättää talven yli".
"Pitäisikö minun?"
"Niin olen ajatellut ja varhain sinä saisit lähteä". Vielä muutamia sanoja
sanottuansa Gunnar meni.

Aslak jäi seisomaan hämmästyksissään, hän mietti mitä tämä merkitsi.
Mutta yht'äkkiä pisti eräs tuuma hänen päähänsä. "Entäs jos nyt
juoksisit tiehesi sekä talosta että äidin ja kaikkien luota, mutta Liv --
Liv --", hän istahti taas ja hengitti syvään. Nousi hetken kuluttua,
pyyhkäsi otsaansa, käveli edestakaisin. "Yhdentekevä, tästä pitää tulla
loppu. Rohkeutta Aslak! Vielä sinusta voi tulla mies. Mutta minä ihan
tukehdun täällä naislörpötyksiin, hyvä on päästä ulos. Huh! -- kuinka
ahdasta ja kuumaa täällä on!" Hän avasi ikkunan ja antoi kylmän ilman
puhaltaa vastaansa. Hän katseli ulos, mutta vaikka mihinkä katsonut
olisi, näki hän vaan pimeyttä.

NELJÄS LUKU.
Oli kylmä talvi-aamu kun Aslak lähti kaupunkiin. Taivas oli kirkas ja
odotti ainoastaan auringon nousua korkeammalle, saadaksensa näyttää
sinisen värinsä; sillä vielä talvinen usma makasi huntuna seudun yli.
Vaan siltä ei näyttänyt kuin Haugeniin nytkään aurinkoa tulisi.
Kaukana taivaan rannalla kokoontui suuria tummia pilviköitä, jotka
ennustivat lumituiskua myöhemmin päivällä. Lumisade ei kuitenkaan
ollut ankara. Laakson pohjassa se vaan oli valkoisena, liehuvana
peitteenä, mutta kalliot seisoivat molemmin puolin paljaina ja
harmaana, ikäänkuin harmissaan siitä että kivistössä kävi
jonkunmoinen suhina ja että siellä täällä näkyi valkoisia lumipilkkuja.
Vähän päästä irtauntui multaa ja santaa tuolta ylhäältä huippujen
kupeilta, ja kiviä ja lunta vyöri mukana alas, jotta kaikui tuntureilta.
Kuinka autiota ja synkkää tällä yksinäisellä polulla, joka vie
Haugenista alas kyliin! Ei puuta, ei puron lirinätä lumen alta, ei
varpusta, joka visertelisi, ei auringon sädettäkään lumipeitteellä. Kaikki
on kolkkoa, autiota, ahdistavaa. Mitä arvelet, Aslak? Onkohan tämä
matka hupainen? Hän ei näe, hän kulkee vaan eteenpäin, ajaen lehmää.
Hän ei kuule kuinka lumi narisee hänen jalkainsa alla, hän ei tunne
kylmyyttä, sillä hänen päässänsä pyörivät polttavat ajatukset. Silloin
huudetaan kallioilta. Hän hypähtää säikähtyen ja katselee ympärillensä,
sillä ääni on hänestä tuttu. Siinä joku istuu kutsumassa häntä, viitaten
sauvallaan. Toinenkin kerta huudetaan, ja pian se tulee vyörien pyörien

kivien väliltä harmaana keränä. Kohta seisoo nyt hänen äitinsä tiellä.
Hänen pienet pistävät silmänsä katsovat Aslakia.
"Hyvää päivää poikaseni; kuinka tapaan ma sinua tähän aikaan?
Mihinkä matka? Kas nyt minä tulen käymään sekä sinun